Pyörä pyörii eteenpäin

Luovutin esseen kirjoittamisesta viime viikolla. Mitään ei syntynyt kun tuijotin tyhjää ruutua. Eino Leino ja Helkavirsiä. Nietzscheläisyys ja kuolema. Mielenkiintoisia aiheita, mutta mieleni löi tyhjää. Ehkä se oli pelkoa kun olin kirjoittamassa ensimmäistä kouluainetta kuuteen vuoteen, ja tunsin olevani täysin ruosteessa. Jäädyin ja jumituin tyhjään.

Tänään taas olen vapaa kaikesta. Mitään erityistä ei odoteta minulta tapahtuvan, ei ole aikataulua, ei ole ihmisiä kysymässä minnekään. Täysin tyhjä päivä. Täysin vapaa päivä.

Miksi minä toistaisin asiaa, joka tuottaa minulle lopulta vain kärsimystä? Tottumus, tuo vanha kumppani joka kertoo samoja tuttuja valheita, hymyilee ja silittää masentunutta päätä: "Olet turvassa. Olet väsynyt. Ei tällä ole väliä. Ei millään ole väliä. Olet turha."

Olen nukkunut pitkään, silmäni eivät ole täysin tottuneet olemaan auki. Välillä haluan takaisin uneen, haluan vain maata sängyssä näkemättä mitään muuta kuin unia. Välillä tiedän eläväni valhetta, ikävää ja yksinäistä elämää. Tiedän että tämä on ainoa mahdollisuuteni elää. Ja se valuu hukkaan, ja olen kauempana alusta ja lähempänä loppua kuin koskaan. Tämä pelottaa minua. Entä jos tulen toistamaan tätä ikuisesti?

Amor fati. Olen voittanut myös, olen saanut hyvää aikaan, olen jossain määrin hyvä ihminen. Minulla on paljon sisälläni, sillä minulla on minä. Jos minulla on minä, en ole niin yksin enää.

En suostu pelkäämään enää.

Joka päivä on uusi yö

Aamulla melatoniinipillerit väsyttävät vielä, niin makaan tunnin täydessä koomassa. Sumuisia ajatuksia, mietin miten hyvä olisi vain nousta ja aloittaa päivä, mutten yksinkertaisesti vain jaksa. Joka aamu.

Sitten nousen, kahvi valumaan ja koneelle selaamaan nettiä. Musiikkia YouTubesta tai Spotifysta. Kahvin jälkeen puuroa tai paahtoleipää kananmunalla. Kertovat että terveellisesti eläminen helpottaa masennusta. Niin kai sitten.

Pelejä. Sitten salille liikkumaan iltapäivästä. Juoksemista, soutamista, painoja. En ole kehittynyt nyt pariin kuukauteen paljoakaan, mutta saan tyydytystä pelkästä tekemisestä, niin mitäpä sitten. Ongelma on kun en löydä rahaa tai energiaa neljään ateriaan päivässä. Pitäisi syödä vielä terveellisemmin, mutta vittu kun en jaksa.

Kotiin tv:n ääreen. Sarjoja tai lisää pelaamista. Sotapelit vievät ajatuksia pois elämän toistosta. Olen keksinyt umpikujan, olen löytänyt miellyttävän häkkini. Ihmiset ovat kaukana muualla elämässä, löytämässä uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä.

Matkailemassa, opiskelemassa, juomassa kavereiden kanssa, rakastumassa, elämässä. Turtumassa arkeen, pärjäten, masentuen, hajoten. Aloittamassa uutta päivää, uutta viikkoa, eteenpäin kävellen. Joskus yksin, joskus jonkun kanssa. Tavallista, turvallista, normaalia.

Käyn kahvilassa, kirjoitan runoja ja katson miltä ihmiset näyttävät. Niin moni näyttää samalta kuin kaikki muutkin. Samat vaatteet, hiukset ja kasvot. Ympärillä muita samanlaisia, normaaleja ja ihan mukavan näköisiä. Mutta samalla niin tylsän näköisiä.

Olenkohan minä samanlaisen näköinen? Olenkohan minä tylsä?

Hän kysyy itseltään yksinäisenä yksiössään.

Elämä on hiljaa.

Se jatkuu

Raskas päivä taas takana. Leinon Helkavirsiä, yksinolemista ja kävely syysillassa. Kadut ovat täynnä lehtiä, ja hämärä tulee joka ilta aikaisemmin. Tuntui hieman raskaalta liikkua ulkona, mutta joenrantaa pitkin kävellessä tuli hieman iloisempi olo. Luonto näytti tyyneltä ja kauniilta.

Elämä tuntuu niin vaikealta yksin. Nähdä ihmisiä kävelevän pareittain, jutellen tavallisia kaverilleen. Aina sitä vertaa itseensä, aina sitä tuntee itsensä puutteelliseksi ja vialliseksi. Muistan menneitä, ajattelen hävinneitä ihmisiä ja ystäviä. Tunnen ikävää ja surua. Pysähdyn hetkeksi puun alle joenrannalla, ja katson vedestä heijastuvia valoja. Huokaan. Jatkan kävelyä.

Sairas olo. Yskittää. Mieli painavana ja surullisena. Syksy. Värit tummia, ja valo vähenevä. Kun pääsen kotiin, on jo pimeä. Vain hiljaisuus vastassa.

Minulla on ikävä sinua. Kunpa et olisi lähtenyt. Olisinpa tehnyt asioita toisin...oikein, paremmin.

Turhaa vanhan haikailua. Turhia muistoja. Turhaa elämää. Kipua. Kirvelee kurkussa ja rinnassa. Tylppä.

Ei se ole turhaa, sanoo toinen puoli. Se on minun elämääni, se on merkityksellistä minulle.

Lehtiä lipumassa jokea pitkin pimeään yöhön.

Työnnän itseäni eteenpäin, ylös, sanon kestäväni mitä vain. Haluan uskoa parantumiseeni. Kaikki mitä olen kokenut ei voi olla vain turhaa, ja kohti yksinäistä kuolemaa menevän mielen muistoja. Painavat ja raskaat asiat tekevät myös vahvoiksi, ne eivät vain eristä.

Joskus minä katson tätä hetkeä uudestaan ja hymyilen.

Repeat

Elämä jatkuu, pienin muutoksin erilaisena mutta samanlaisena. Teen uusia asioita, liikkeitä, rikon vähän tätä jäätä ympärilläni. Käyn kahviloissa juomassa kupin kahvia. Kirjastossa luen lehtiä ja satunnaisia kirjoja. Luennoilla istun kuuntelemassa, kyselemässä. Salilla juoksemassa, nostamassa painoja. Kirjoitan lyhyitä mietteitä ja runoja kännykälläni.

Palaan kotiin samaa reittiä, samoja askelia käyttäen. Istun samalle paikalle, katson sisääni ja tunnen surua. Pelaan samoja pelejä. Selaan samoja nettisivuja. Olen nähnyt tämän kaiken, olen yhä sama ihminen, olen yhä yksin. Kestän, jaksan, toistan. Mietin mitä järkeä on kulkea eteenpäin, mietin miksi jatkaa.

Yksin tämä kaikki tuntuu vain puolikkaan arvoiselta.

Olen tehnyt tätä vuosia, tavannut ihmisiä jotka haihtuvat; jättävät jälkensä ja tuoksunsa elämääni. Nyt siinä on monen ihmisen mentäviä aukkoja, muistojen tyhjyyttä.

Näin taas kuvan hänestä äsken sattumalta. Muistot ja kauneus kirpaisivat lie miten monetta kertaa. Nostalgia on sairaus, ja minä sen melankolinen kantaja.

Ja kuljen eteenpäin. Toistan päivän, viikon...

En jaksa enää vuotta toistaa.

Riittämättömän valon ruhtinaan uudet vaatteet

Taas vuoden verran kipua ja uudenlaista yksinäisyyttä. Kiehtova matka masennuksen syövereihin jatkukoon!

Vuoden alussa kävin salilla, juoksin ja tapailin joitain naisia. Haaleaa, suttuista. Unohdettavaa. Samanlaista. Olisipa minulla jotain miellyttävää sanottavaa lyhyistä suhteista, mutta halusin vain päästä yksinäisyydestäni hetkeksi eroon.Mutta se vain kasvoi pettymyksen ohella.

En ollut yhteydessä muuten keneenkään.

Sitten tuli kesä, vähän töitä ja uudet naiset. Eloa, väriä, tunteita. Join viiniä joenrannalla ja juttelin kauniille ihmisille. Sitten yksi erottui ja loisti, taisi olla vuosia edellisestä samanlaisesta tunteesta. Kiltti luonne, kaunis nimi, kasvot ja silmät kirkkaat. Älykäs. Helppohan siihen oli ihastua.

Kesä kului, juttu ei syventynyt, masennukseni oli häiritsevä tekijä hänelle. Taukoja. Juttu loppui elokuussa.

Melkein rakastuin. Melkein.

Tämä vuosi on ollut erityisen raskas. Iskuja on tullut muitakin, kovia sellaisia. Silti minä jaksan kantaa niitä. Pakkohan se on. Muuten kaatuu ja kuolee.

Nyt on syksy ja pimeät illat. Nyt on tuulista ja märkää. Nyt on raskas kantaa taakkaa, ja matkaa on vielä kuljettavana.

Matkaa vielä kuljettavana. Uusia naisia, uusia vuosia, uusia voittoja. Miksi masentua, kun voisi olla asiat aina pahemmin?

Afrikan lasten nälkä pitäköön siis minut kylläisenä.

Käyn yliopistossa opiskelemassa kirjallisuutta nykyisin. Avoimen kautta, mutta onpahan jotakin millä täyttää päivät. Essee Eino Leinon Helkavirsistä häämöttää uhkaavasti, enkä ole saanut vielä aloitettua oikein mitään. Joitain muistiinpanoja, mutta niistä ei paljon lauluja opettajalle synny.

En pelkää enää ihmisiä. Etäisyyttä, vierautta....osaan silti olla hauska, nokkela. Lämmin.

Miksi minä olen silti yksin?