Pimeässä kävelystä

Kävin taas öisellä kävelyllä vanhassa paikassa. En tiedä nautinko vai petynkö paikan tyhjyydestä näin keskellä torstaiyötä. Päässäni olisi paljon asiaa, mutta kun istun alas metallipenkille en ajattele mitään. Katsoin vain katuvalojen syttymistä, ja kuuntelin tyhjää sähkön särinää. Ei ihmisiä, eikä ajatuksia ihmisistä.

Olen muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Mielessäni on nyt uusi hiljaisuuden sävy, ja pelkään sen vain kasvavan ajan kuluessa. Uusi terapeuttini on kesälomalla (kuten kuuluukin), joten pyöritän päässäni tätä säröä yksin. Jos olin ennen "hiljainen ja outo", nyt olen siirtänyt itseni pois ihmisten luokasta. Tällaista särkynyttä, yksinäistä ja rääkättyä olentoa ei voi mieheksi kutsua. Piirrän mielessäni pitkän mustan viivan, ja näen että olen itse tehnyt nämä kaikki valinnat, samalla kykenemättä toimimaan muuten.

Sairauteni on pettymys itseeni ja muihin. Olen tullut tänne asti vapaasta tahdostani, omien rajallisten kykyjeni johdattamana, muiden lyödessä tahtia tahattomasti ja tahallaan. Ei ole ketään jota voisin syyttää, eikä mitään mikä estäisi minua syyttämästä kaikkea; myös itseäni. Näin suljen itseni, ja vien kiusaajieni työn päätökseen. Olen oman itseni vihollinen.

En tiedä enää mitä ajatella mistään. Ympärilläni lojuu kasa kirjoja jotka olen lukenut puoliksi, joihinkin en edes ole koskenut hyllystä ottamisen jälkeen. Jotkin olen lukenut moneen kertaan. Sekaisin, kaikki on elämässäni sekaisin.

Itsesääli on myrkkyä josta monet nauttivat, mutta viisaat karttavat sitä. Kunpa olisin viisas!

Teen asioita joiden tiedän olevan väärin, tiedän niiden toimivan minua vastaan. Käytän päihteitä tuhotakseni itseäni. Teen tämän, ja silti väitän haluavani parantua. Minulle ei pitäisi suoda oikeutta puhua ongelmistani, sillä olenhan ne itse aiheuttanut. Mutta hiljaisuus on joskus pahempaa kuin mikään muu. Joskus se rikkoutuu, joskus.

Pimeässä ei näy ketään.