Tämän kirjoitan hiljaisuudesta.
Se on sydämen kohdalla, joskus, ikään kuin jokin kääntyisi, ja pistäisi minua rintakehään. Satunnaista, mutta jatkuvaa. Polttavaa, se haluaisi ulos. Niin kuin tänään, minä puhuin ja en saanut sanotuksi mitä halusin sanoa. Se ei sopinut, puhe tukki tien sanoille. Pyysin häntä käymään joskus uudestaan, paremmalla ajalla, sillä hän ei ehtinyt olla luonani kauan. Kiireessä ei voi sanoa sitä mitä halusin.
"Olen ollut yksin niin pitkään hiljaisuudessa, etten tiedä voinko puhua kenellekään. Tarvitsen apua, sanoihin mitä en ole saanut ulos. En halua vaivata, mutta se käy niin sietämättömäksi ajoin, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Haluan vain puhua, että minua kuunnellaan."
Nyt se kiemurtelee päässäni, väsyneenä en välitä siitä. Siellä se on tehnyt pesäänsä kauan, joten yksi ilta tai viikko ei ole enää paljon lisää tälle varjolle. Kaikki mitä olen tehnyt, on ollut vain lykkäystä. Illat ja viikot ovat minulle samoja, olen kuihtunut mutta elän.
Toivo, että jokin muuttuisi, sekin elää vielä. Katson sitä suljetuin silmin, pieni, mutta aina jossain takana odottamassa. Niin kuin minä olen odottanut, kohta voin tehdä jotain. Kipu, joka on tehnyt tehtävänsä, menee ehkä pois. Toivon.
Vain minä olen nyt itseni tiellä, peilikuva, joka on niin riippuvainen tästä yksinäisyydestä ja eristyksestä. Osa minua, mutta ei kokonaan. Tiedän että se ei lopu, se vain muuttaa muotoaan. Minä, ja osa siitä joka olen, ja olen ollut.
Mitä haluaisin muuttuvan? Mikä on se asia, mikä tekisi jotakin tälle mitä kutsun elämäksi? Ääriviivoja, hahmoja, haluja. Rikkoa jotakin, istua joen varressa, katsellen lehtien koskettavan vettä. Jonkun kanssa. Istua ja kuunnella jonkun ääntä ja puhetta. Jotakin mitä minulla ei ole ollut vuosiin, ja nyt haluan juoda sitä. Mutta mitä minä voin antaa? Yksinäisen seuraa, joka ei ole enää yksinäinen kun saa sanat suustaan.
Menneisyyttä ei ole, tulevaisuutta on turha odottaa, ja olen nyt tässä hetkessä. Se jatkuu, mutta ei kauan samanlaisena. Jokin muuttuu, kala hyppää virrassa, ja näkee hetken auringon suoraan. Virta kulkee samaan suuntaan, mutta polku voi olla nyt eri. Jos mikään ei estä, jos kaikki kulkee suoraan kohti sitä mitä mieli haluaa, ja teen mitä voin. Kipu voi lakata, mutta en pelkää sitä että se voimistuisi. Se on vain totuus, joka repii minua kohti mitä minä haluan. En väistä enää.
lauantai 26. lokakuuta 2013
torstai 24. lokakuuta 2013
Living the Past
Menneisyys on tarina mitä kerromme itsellemme, jotta saamme käsityksen siitä mitä me olemme. Vain tarina, jolla on valtaa minuun, koska annan sille sen. Miten paljon voisin muuttaa itseäni, jos en kertoisi jatkuvasti itselleni tätä kiusaamisen, kiduttamisen ja itsetuhoamisen painajaista, jota olen elänyt ehkä viimeiset 13-vuotta. Minulla on ollut aikaa miettiä, katkeroitua, nousta ja pudota uudestaan ja uudestaan, koska tarina jatkuu minussa, ja kehittyy kuin kuristava orjanpanta. Asiat tapahtuivat, ja hajonnutta nuoruuden minää ei voi korjata, toistamalla sitä tässä kehäpäätelmässä missä tarina on ajava voima. Joten ratkaisu on muuttaa tarinaa? Unohtaa se? Oppia, se vaikein.
Miten minä, 23-vuotias mies, jonka pitäisi olla parhaassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa, voin olla näin voimaton muuttamaan asioita ympärilläni? Miten voin antaa niin paljon valtaa asioille, joille ei enää voi mitään? Olen ollut sokea raivosta, surusta ja masennuksesta. En näe voimaa, en tunne rakkautta. Unohdan kehut, muistan satuttavat lauseet. Toistan tätä, ja se ei anna muutokselle mahdollisuutta.
Istun pimeässä huoneessa, ainoa valo on tietokoneen näyttö. Upotan itseni muihin maailmoihin, tarinoihin, peleihin, vain koska haluan unohtaa mitä on tapahtunut. Eikä se ole mihin uskon, sillä minähän uskon johonkin. Muuten olisin ollut hirressä vuosia sitten. Mutta pakeneminen on se helpoin tie jonka olen ottanut. Missä aita on ollut matalin, siellä olen istumassa päättämättä mistään.
Sillä tarina on synkkä, muutamat valonpilkut sammuivat vuosia sitten. Muistan kävelleeni paljon yksin ala-asteen ympäröimillä kallioilla, katsellen muiden lasten leikkejä. Se on parhaan ystäväni ensimmäinen muisto minusta. En ole puhunut hänelle vuosiin, tiet erkanivat muutossa. Vieraantuminen muista ihmisistä oli jo ollut pitkään kasvamassa, mutta silloin se puhkesi esiin minussa. En halunnut muuttaa, en halunnut muita ihmisiä tai ystäviä. Eikä sille mahtanut mitään, tarina jatkui, ja olin entistä yksinäisempi vieraiden ihmisten ympäröimänä.
Halusin silloin liittyä armeijaan, mennä sotimaan kauas vieraisiin maihin. Sekin on mennyttä, mutta muistan sen hyvin. Se ei kai ollut pelkästään seikkailunhalua, vaan halua nähdä muuta elämää kuin mitä täällä syrjäisessä kaupungissa tapahtui. Pois perheestäni, pois velvoitteista, jotka eivät merkinneet minulle muuta kuin muiden ihmisten odotuksia. En välittänyt silloinkaan elämästäni, mutta kuinka moni 16-vuotias oikeasti välittää mistään, en tiedä.
Vuodet kuluivat, masennus kasvoi, rakastuin ensimmäisen kerran, olin viiden sentin päästä vakavasta vammasta tai kuolemasta rekan alle, terapiaa, lääkkeitä, blogi. Olen muuttunut, mutta en paljoa paremmaksi. Opin, en oppinut, tai vain unohdin mitä minulle on tapahtunut. Miten kuvailisin mitä olen nyt? Yksinäinen ei ole se, sillä se on vain yksi sana millä voi kuvata tunnetta, mutta mitä minä olen, on se mitä minä ajattelen. Ja se on ollut vain hämärää sumussa ajamista ilman laseja. En tee, halua, haaveile, tai puhu. Kirjoitan enemmän kuin puhun ihmisille puolessa vuodessa. Enkä usko tämän muuttuvan vähään aikaan.
Minulla olisi nytkin mahdollisuus muuttaa tämä, yhdellä facebook viestillä voisin saada aikaan jotakin joka voisi muuttaa elämääni, mutta valitsen hiljaisuuden. Valitsen kirjat, pelit, sarjat, elokuvat. Ne puhuvat minulle, antavat tyhjyyden olla muutakin.
Se on mitä tunnen kun ajattelen menneisyyttä. Tyhjyys.
Miten minä, 23-vuotias mies, jonka pitäisi olla parhaassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa, voin olla näin voimaton muuttamaan asioita ympärilläni? Miten voin antaa niin paljon valtaa asioille, joille ei enää voi mitään? Olen ollut sokea raivosta, surusta ja masennuksesta. En näe voimaa, en tunne rakkautta. Unohdan kehut, muistan satuttavat lauseet. Toistan tätä, ja se ei anna muutokselle mahdollisuutta.
Istun pimeässä huoneessa, ainoa valo on tietokoneen näyttö. Upotan itseni muihin maailmoihin, tarinoihin, peleihin, vain koska haluan unohtaa mitä on tapahtunut. Eikä se ole mihin uskon, sillä minähän uskon johonkin. Muuten olisin ollut hirressä vuosia sitten. Mutta pakeneminen on se helpoin tie jonka olen ottanut. Missä aita on ollut matalin, siellä olen istumassa päättämättä mistään.
Sillä tarina on synkkä, muutamat valonpilkut sammuivat vuosia sitten. Muistan kävelleeni paljon yksin ala-asteen ympäröimillä kallioilla, katsellen muiden lasten leikkejä. Se on parhaan ystäväni ensimmäinen muisto minusta. En ole puhunut hänelle vuosiin, tiet erkanivat muutossa. Vieraantuminen muista ihmisistä oli jo ollut pitkään kasvamassa, mutta silloin se puhkesi esiin minussa. En halunnut muuttaa, en halunnut muita ihmisiä tai ystäviä. Eikä sille mahtanut mitään, tarina jatkui, ja olin entistä yksinäisempi vieraiden ihmisten ympäröimänä.
Halusin silloin liittyä armeijaan, mennä sotimaan kauas vieraisiin maihin. Sekin on mennyttä, mutta muistan sen hyvin. Se ei kai ollut pelkästään seikkailunhalua, vaan halua nähdä muuta elämää kuin mitä täällä syrjäisessä kaupungissa tapahtui. Pois perheestäni, pois velvoitteista, jotka eivät merkinneet minulle muuta kuin muiden ihmisten odotuksia. En välittänyt silloinkaan elämästäni, mutta kuinka moni 16-vuotias oikeasti välittää mistään, en tiedä.
Vuodet kuluivat, masennus kasvoi, rakastuin ensimmäisen kerran, olin viiden sentin päästä vakavasta vammasta tai kuolemasta rekan alle, terapiaa, lääkkeitä, blogi. Olen muuttunut, mutta en paljoa paremmaksi. Opin, en oppinut, tai vain unohdin mitä minulle on tapahtunut. Miten kuvailisin mitä olen nyt? Yksinäinen ei ole se, sillä se on vain yksi sana millä voi kuvata tunnetta, mutta mitä minä olen, on se mitä minä ajattelen. Ja se on ollut vain hämärää sumussa ajamista ilman laseja. En tee, halua, haaveile, tai puhu. Kirjoitan enemmän kuin puhun ihmisille puolessa vuodessa. Enkä usko tämän muuttuvan vähään aikaan.
Minulla olisi nytkin mahdollisuus muuttaa tämä, yhdellä facebook viestillä voisin saada aikaan jotakin joka voisi muuttaa elämääni, mutta valitsen hiljaisuuden. Valitsen kirjat, pelit, sarjat, elokuvat. Ne puhuvat minulle, antavat tyhjyyden olla muutakin.
Se on mitä tunnen kun ajattelen menneisyyttä. Tyhjyys.
Päivät jatkuvat
Join, ja kun ei ollut enää juotavaa, luulin meneväni ostamaan kanarullan ruuaksi. Kävelin kuitenkin baariin, Bloody Maryt ravistettuna, viskejä; toiseen baariin, viiniä ja lisää viskiä. Kävelin kotiin, huojuin ja menin vessaan kenttärukoukselle. Se ei tullut, joten sormet kurkkuun veivät pahan olon pois. Sen jälkeen kai menin sänkyyn, kun heräsin sieltä tänä aamuna. Turvotus ja raukeus.
Ruumini kaipaa vapautusta tästä jännityksestä joka on kehittynyt sisään kuukausien aikana, mikä on varmaan tämän parin päivän putken selitys. Kuten on selvää, en juo sosiaalisesti. Tämä on vain yritystä saada pois ajatuksia päästä. Olen onnistunut, en muista eilisestä kuin oksennuksen. Makaan sängyssä, ja naurahdan hiljaa kun en tunne krapulaa. Kenttärukous kannatti.
Ilmeisesti olen taas hakannut kiviseinää oikean käden ruhjeista päätellen. Tämäkin on vain epäselvä muistikuva, vai oliko se katulamppu? En tiedä mikä merkitys sillä on, itsevahingoitus lienee tarkoitus.
Niin, joskus hakkaan myös itseäni siirtääkseni kivun muualle.
En ole puhunut ihmisille kuukausiin, kenties vuosiin. Tämä kaikki on vain seurausta, maksua, rangaistusta jostakin jonka jätin tekemättä. Pelosta, kaikki pelkäävät. Minulle se on nyt epämääräistä, inhoa lähinnä kun puhun. Ja se ei tunnu todelliselta kun teen sitä, puhumista siis, vaan kuin näyttelisin jotakin hahmoa josta en pidä. Surkea rooli.
Paino kasautuu lisää päälleni, kukaan ei näe sitä, kukaan ei tiedä. Jännitystä, levottomuutta. Kädet tarttuvat pulloon.
Haluaisin jotakin muuta, haluaisin kirjoittamiseni tekevän lopun kivuista ja peloista. Mutta sen valo on niin pientä, että se ei yllä tarpeeksi. Haluaisin maata vihreällä kentällä, viinipullo kädessä ja kirjani mukana kuin kaksi kesää sitten. Mutta nyt on syksy, märkä ja pimeä.
Haluan sanoa etten kuulu tähän aikaan tai paikkaan. Kaikki ihmiset ovat vieraita minulle, heidän tapansa eivät sovi minulle, mutta en tunne todella haluavani edes sopeutua tänne. Kuljen yössä, toivon näkeväni jotakin tuttua jonkun kasvoissa. Mutta en näe ketään. En tunne ketään. Itseni etsimisen lopetin kauan sitten. Se on kuin avaruus: sillä ei ole keskustaa, monet asiat ovat piilossa ja ulottumattomissa. Eikä minulla ole välineitä matkustamiseen.
Ruumini kaipaa vapautusta tästä jännityksestä joka on kehittynyt sisään kuukausien aikana, mikä on varmaan tämän parin päivän putken selitys. Kuten on selvää, en juo sosiaalisesti. Tämä on vain yritystä saada pois ajatuksia päästä. Olen onnistunut, en muista eilisestä kuin oksennuksen. Makaan sängyssä, ja naurahdan hiljaa kun en tunne krapulaa. Kenttärukous kannatti.
Ilmeisesti olen taas hakannut kiviseinää oikean käden ruhjeista päätellen. Tämäkin on vain epäselvä muistikuva, vai oliko se katulamppu? En tiedä mikä merkitys sillä on, itsevahingoitus lienee tarkoitus.
Niin, joskus hakkaan myös itseäni siirtääkseni kivun muualle.
En ole puhunut ihmisille kuukausiin, kenties vuosiin. Tämä kaikki on vain seurausta, maksua, rangaistusta jostakin jonka jätin tekemättä. Pelosta, kaikki pelkäävät. Minulle se on nyt epämääräistä, inhoa lähinnä kun puhun. Ja se ei tunnu todelliselta kun teen sitä, puhumista siis, vaan kuin näyttelisin jotakin hahmoa josta en pidä. Surkea rooli.
Paino kasautuu lisää päälleni, kukaan ei näe sitä, kukaan ei tiedä. Jännitystä, levottomuutta. Kädet tarttuvat pulloon.
Haluaisin jotakin muuta, haluaisin kirjoittamiseni tekevän lopun kivuista ja peloista. Mutta sen valo on niin pientä, että se ei yllä tarpeeksi. Haluaisin maata vihreällä kentällä, viinipullo kädessä ja kirjani mukana kuin kaksi kesää sitten. Mutta nyt on syksy, märkä ja pimeä.
Haluan sanoa etten kuulu tähän aikaan tai paikkaan. Kaikki ihmiset ovat vieraita minulle, heidän tapansa eivät sovi minulle, mutta en tunne todella haluavani edes sopeutua tänne. Kuljen yössä, toivon näkeväni jotakin tuttua jonkun kasvoissa. Mutta en näe ketään. En tunne ketään. Itseni etsimisen lopetin kauan sitten. Se on kuin avaruus: sillä ei ole keskustaa, monet asiat ovat piilossa ja ulottumattomissa. Eikä minulla ole välineitä matkustamiseen.
tiistai 22. lokakuuta 2013
Fuck Laundry
Kusin tänään kylpytakkini päälle vahingossa. Kirosin, heitin pesukoneeseen ja menin muualle. Terapia oli kolmelta, en puhunut paljoa. En muistanut paljoa viime viikosta, puhuin vain jotakin kirjoittamisestani ja muusta mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä sanoin, sillä ei tuntunut olevan väliä minulle. Oli vain tämä katumus, haluttomuus muistella jotakin mitä oli tapahtunut vuosia sitten, kun joku sanoi jotakin minulle, mikä taas oli lyhyt, mutta painava muisto. En halunnut puhua.
Hylätty kelahakemus, isä, ryhmäterapia, korttipeli toissaviikolta, ja se vitun Halloween. Kaikki asioita, joista en välittänyt puhua. Olisin halunnut olla hiljaa. Korjasin jotakin sanaa, lausetta, käsitystä mitä tuli ilmi. "Menetkö juhliin? Mitä odotat siltä?" En odota mitään, minullahan ei ole edes asua. Enkä välitä keitä siellä on, sillä vaikka menisin sinne, niin en tiedä olisinko siellä.
Katsoin kaksi tuntia sitten elokuvaa Jackson Pollockista, kun minulle tuli pakollinen halu käydä ostamassa olutta. Ajoin prismaan, ostin Milleriä ja Sandelsia. Ja aski Camelia. 31,60 euroa. Viikko sitten en edes nähnyt nälkää, vaikka söin parhaina päivinä kerran jotakin keittoa. En tunne sitä, nälkää. Joten en välttämättä edes syö.
Mutta nyt minua vaivasi pakollinen tarve saada olutta, kuuntelin jotakin Bukowskin runoa ja käännyin paluumatkalla oikealle, vaikka olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Kiihtymystä, rauhattomuutta. Olisi ollut jotakin mitä olisin halunnut sanoa. En terapeutille, vaan sille muistolle mikä tuli terapiassa. Miten paljon sitä katuukaan asioita joita olisi pitänyt tai voinut tehdä. Eikä muistoille voi puhua. Hetkeksi ne voi ryypätä hiljaiseksi.
En minä kuulunut sinne, en sinne muistoon, en siihen luokkaan. Mutta minä olin siellä, minä kuulin ja pidin äänestä, joka joskus puhui. Ei muuta, ei mitään ihastusta tai vastaavaa. Ääni joka oli omanlainen, syvä. Pieni, lyhyt muisto. Nyt haalistunut, mutta palasi jostakin muusta. Ja en halunnut puhua, silloinkaan.
Mitä olisin halunnut sanoa? Olisinko sanonut, olisinko muuttanut jotakin silloin. Pidin silloin parhaan esitelmäni: "Sodankäynnin etiikka". Hän ei ollut siellä, ei nähnyt, ei kuullut. Eikä sillä olisi ollut merkitystä, vai olisiko? Arvailua, jossittelua. Muistot haalenevat, kohta en enää kuule.
En jaa tätä kenenkään kanssa, kukaan ei tunne sitä mitä minä kuulin jonkun äänessä. Pidän sitä vanhenevan muotokuvani vieressä [maailma tarvitsee ironia fontin], ajalta jolloin olin joku muu. Joku jolla oli mahdollisuuksia, reittejä jota kulkea.
Pahaa oloa, kipua, oksennusta. Viime vuosi. En kadu, en tekisi muutoksia siihen. Mutta se olisi voinut olla joku muu vuosi, toinen polku. Kipua. Asioille joille ei mahda mitään, niin pitää luopua. Voi oppia, mutta voinko enää kuulla?
En osaa sitä kieltä, en niitä sanoja joilla voin puhua siitä. Miten hyvältä tuntui istua ja kuunnella. Mutta nyt käsissäni on vain lipuvaa hiekkaa, koko ajan pakenevaa, kauempana minusta. Kun minä olin joku muu, jolla oli jotakin josta pidin.
Se ei tule enää takaisin, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Se tapahtui jollekulle muulle, joku joka ei tiennyt mitä minä nyt muistan. Se en ollut minä.
Hylätty kelahakemus, isä, ryhmäterapia, korttipeli toissaviikolta, ja se vitun Halloween. Kaikki asioita, joista en välittänyt puhua. Olisin halunnut olla hiljaa. Korjasin jotakin sanaa, lausetta, käsitystä mitä tuli ilmi. "Menetkö juhliin? Mitä odotat siltä?" En odota mitään, minullahan ei ole edes asua. Enkä välitä keitä siellä on, sillä vaikka menisin sinne, niin en tiedä olisinko siellä.
Katsoin kaksi tuntia sitten elokuvaa Jackson Pollockista, kun minulle tuli pakollinen halu käydä ostamassa olutta. Ajoin prismaan, ostin Milleriä ja Sandelsia. Ja aski Camelia. 31,60 euroa. Viikko sitten en edes nähnyt nälkää, vaikka söin parhaina päivinä kerran jotakin keittoa. En tunne sitä, nälkää. Joten en välttämättä edes syö.
Mutta nyt minua vaivasi pakollinen tarve saada olutta, kuuntelin jotakin Bukowskin runoa ja käännyin paluumatkalla oikealle, vaikka olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Kiihtymystä, rauhattomuutta. Olisi ollut jotakin mitä olisin halunnut sanoa. En terapeutille, vaan sille muistolle mikä tuli terapiassa. Miten paljon sitä katuukaan asioita joita olisi pitänyt tai voinut tehdä. Eikä muistoille voi puhua. Hetkeksi ne voi ryypätä hiljaiseksi.
En minä kuulunut sinne, en sinne muistoon, en siihen luokkaan. Mutta minä olin siellä, minä kuulin ja pidin äänestä, joka joskus puhui. Ei muuta, ei mitään ihastusta tai vastaavaa. Ääni joka oli omanlainen, syvä. Pieni, lyhyt muisto. Nyt haalistunut, mutta palasi jostakin muusta. Ja en halunnut puhua, silloinkaan.
Mitä olisin halunnut sanoa? Olisinko sanonut, olisinko muuttanut jotakin silloin. Pidin silloin parhaan esitelmäni: "Sodankäynnin etiikka". Hän ei ollut siellä, ei nähnyt, ei kuullut. Eikä sillä olisi ollut merkitystä, vai olisiko? Arvailua, jossittelua. Muistot haalenevat, kohta en enää kuule.
En jaa tätä kenenkään kanssa, kukaan ei tunne sitä mitä minä kuulin jonkun äänessä. Pidän sitä vanhenevan muotokuvani vieressä [maailma tarvitsee ironia fontin], ajalta jolloin olin joku muu. Joku jolla oli mahdollisuuksia, reittejä jota kulkea.
Pahaa oloa, kipua, oksennusta. Viime vuosi. En kadu, en tekisi muutoksia siihen. Mutta se olisi voinut olla joku muu vuosi, toinen polku. Kipua. Asioille joille ei mahda mitään, niin pitää luopua. Voi oppia, mutta voinko enää kuulla?
En osaa sitä kieltä, en niitä sanoja joilla voin puhua siitä. Miten hyvältä tuntui istua ja kuunnella. Mutta nyt käsissäni on vain lipuvaa hiekkaa, koko ajan pakenevaa, kauempana minusta. Kun minä olin joku muu, jolla oli jotakin josta pidin.
Se ei tule enää takaisin, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Se tapahtui jollekulle muulle, joku joka ei tiennyt mitä minä nyt muistan. Se en ollut minä.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Vaikeus
"There's a club if you'd like to go..."
Kutsuja joihin en tule, kutsun ja en kysele kun ihmiset eivät tule. Se on vain mihin olen tottunut, elämään hiljaisuudessa ja odottamatta että "ystäväni" kyselisivät enää perääni kun olen hiljaa. Oletan tietäväni mitä tapahtuu, ja jätän tilaisuuksia välistä. En vain enää välitä (tämähän on tullut selväksi).
Ihmisten seurassa ei voi olla rehellinen (tai en tunne voivani), sillä se on häiritsevää ja kummallista, jos paljastaa itsestään asioita joita ei vain saa tai pidä kertoa. Runous on outoa. Liiallinen eristäytyminen on outoa. Minä olen outo. Aina, aina minä. Pitää salassa, kertoa vitsejä ja lohkaisuja. Olla rentoutunut ja keveä. Lähestyttävä, aito. Pitää piilossa sopivat asiat, ja näyttää sitten joviaalisuuden jälkeen palanen itsestä. Jotakin jota minulta puuttuu.
Halloween kutsut, asusteita, naamioita. Leikkiä jotakin "pahaa". Miten lähestyä tätä, kun ei vain ole sitä mitä haluaisi tehdä. Tiedän kyllä mitä tapahtuu. Viinaa, viinaa, viinaa. En jaksa sitä enää, en jaksa juoda kun olen jo käynyt läpi tarpeeksi niitä päiviä jolloin vain katuu. Eikä vain juomista. Ihmisiä joihin en välttämättä olisi halunnut tutustua, sosiaalisia kömmähdyksiä ja muita tavallisia tylsiä hetkiä ihmisten parissa, jotka eivät tajua ympäristöstään mitään. Ja aamulla se tyhjempi olo.
Olin kova juomaan 18-20-vuotiaana. Viski oli suosikki, sitten limevodka. Niin monta keskiviikkoa Jesarin kanssa tuli koluttua baareissa, että nyt se on miellyttävä muisto. En tosin kaipaa mitään siltä ajalta. Aika muuttaa, eikä aina kullaksi.
Nyt ne ovat vain kova äänisiä, ahtaita. Liian tätä aikaa. Johon en tietenkään tunne kuuluvani, erakko kun ei kuulu muualle kuin hiljaisuuden ja seinien taakse. "Hei! Hauska tutustua!"
En anna tilaisuuksia ihmisille, tiedän kyllä. Lääkkeet lieventävät ajatuksia, tunteita ja muita reaktioita joista en pidä, mutta sitten on se tunne jota ei voi peittää millään. Kukaan ei näe, kukaan ei tunne minua. Enkä halua. Miksi?
Joskus on päiviä jolloin en ajattele mitään. Toistan vain edellisen päivän, ja aloitan alusta. Nyt olen rikkonut tätä kirjoittamalla miltä tuntuu, mitä sattuu. Haluan kirjoittaa. Se on puuttunut pitkään, ja antaa nyt hieman itsestään takaisin kun ajatukset pääsevät ulos.
Mutta miksi en lähesty, pyydä ketään enää minnekään? Miksi en halua puhua? Miksi en vain toimi.
En halua, jaksa, välitä, apatia, masennus, yksinäisyys, pettymys ja pelko. Kaikki niin arvattavaa, kaikki niin yleistä. Joskus haluaisin vain sanoa että: "Minä kärsin. Teistä kaikista, minä kärsin." Eikä sitä voi sanoa, koska kukaan ei ymmärrä, vain kysyvät mitä tarkoitan. Millaista pettymystä voi tuntea kun ei saa sanoa miltä tuntuu vieraannuttamatta itseään kaikista. Sillä vastauksen pitää olla ymmärrettävä, jollain tapaa miellyttävä. Ja kasaan valheita kasvoille, kielelleni ja kehooni.
Minun kuulemma "pitäisi mennä töihin." Pitäisi "hankkia itsellesi nainen." Ikään kuin mikään noista ratkaisi mitään, eikä vain mahdollisesti lisäisi ongelmia. Tietenkin jos puhutaan miellyttävistä töistä ja naisista, tarina on toinen. Toisaalta, kuka palkkaisi tai haluaisi pseudorunoilija/kirjailijan, joka on pettynyt itseensä ja maailmaan johon hän ilmeisesti ei kuulu ja kuuluu. Tämä kappale (Oikeastaan tämä koko blogisi toim. huom.) kuulostaa valittamiselta. Mutta helvettiin tämä itsekritisointi ja muu, nyt saan minäkin puhua.
Enkä minä puhu. Olen hiljaa. Tähän se litania: ei jaksa, välitä, jadajada. Kaikki peittyy muun alle, eikä minua voi nähdä tai kuulla. Lukiossa oli se roolini, jossa oli joie de vivreä, klovni joka nauratti kaikkia. Eikä sitä enää ole tarvittu pitkään aikaan. Lakonisuus ei pue minua, mutta se on nyt miten liikun ihmisten kanssa. Harvemmin ja harvemmin nykyisin.
Luin vanhoja fantasiaromaaneja yläasteajoiltani, Raistlin Majeren elämä meni ohi nyt viikoissa. Pelaan uudestaan Baldur's Gate II: Shadows of Amnia lie miten monetta kertaa. Kaikki niin vanhoja, tuttuja maailmoja joihin on aina miellyttävä palata. Eskapismi, niin helppo keino pärjätä yksin. Ja taas miksi:
En kaipaa väittelyjä jumalan olemassaolosta, en uskomusjärjestelmistä, maailman vääryyksistä, politiikasta, mitä teit viime viikonloppuna, mitä et tehnyt elämässäsi tai muuta. Olen tyhjentynyt, olen jonkin määritelmän mukaan huono ihminen. Kaikki peittää alleen, kaikki hiljentää minut.
Kaipaan uutta kieltä, jossa voin tehdä itse omat sanani ja sääntöni. Kieli jossa valehteleminen on rumaa, rehellisyys aina kaivattua. En tunne tätä aikaa, näen vain sen minkä pitäisi olla. Näen että en voi vaikuttaa kovin paljon. Sekin on pettymys. Ihmisiä jotka ovat aina oikeassa. Perjantaikännit on vakio. Jos joku viettää perjantait yksin, niin se on luuseri nyhverö jonka pitäisi ja niin edelleen. Miten jotkut jaksavat tätä vuosia, ylittää ymmärrykseni. Siihen kai tottuu.
Ääniä joita on tarttunut vuosien varrella, niitä kuulee edelleen.
"We think too much, and feel too little."
Mitä minä teen? Tätäkin mietin, enkä vastaa siihen, koska vastaus on ympärilläni. Ei mitään. Sotkua, kahvia, väsyneenä heräämistä, pimeässä kävelyä. Olen jo mennyt monen rajaviivan ohi. En ole ulottumattomissa, mutta hyvin kaukana. Mutta minne ja missä?
Loppuun ja lopussa. Ei ole kaasuhellaa johon työntää päänsä, ei helppoa tapaa irrottautua tästä ruumiista, elämästä joka tuntuu vain itseensä kiertäytyneeltä käärmeeltä, joka nielee itseään. Olen minä, koska jatkan tätä. En tee enää tolkkua, vain sanoja jotka tippuvat väsyneestä päästäni.
Minusta vieläkin tuntuu, että kukaan ei kuule minua. Minä kärsin.
Kutsuja joihin en tule, kutsun ja en kysele kun ihmiset eivät tule. Se on vain mihin olen tottunut, elämään hiljaisuudessa ja odottamatta että "ystäväni" kyselisivät enää perääni kun olen hiljaa. Oletan tietäväni mitä tapahtuu, ja jätän tilaisuuksia välistä. En vain enää välitä (tämähän on tullut selväksi).
Ihmisten seurassa ei voi olla rehellinen (tai en tunne voivani), sillä se on häiritsevää ja kummallista, jos paljastaa itsestään asioita joita ei vain saa tai pidä kertoa. Runous on outoa. Liiallinen eristäytyminen on outoa. Minä olen outo. Aina, aina minä. Pitää salassa, kertoa vitsejä ja lohkaisuja. Olla rentoutunut ja keveä. Lähestyttävä, aito. Pitää piilossa sopivat asiat, ja näyttää sitten joviaalisuuden jälkeen palanen itsestä. Jotakin jota minulta puuttuu.
Halloween kutsut, asusteita, naamioita. Leikkiä jotakin "pahaa". Miten lähestyä tätä, kun ei vain ole sitä mitä haluaisi tehdä. Tiedän kyllä mitä tapahtuu. Viinaa, viinaa, viinaa. En jaksa sitä enää, en jaksa juoda kun olen jo käynyt läpi tarpeeksi niitä päiviä jolloin vain katuu. Eikä vain juomista. Ihmisiä joihin en välttämättä olisi halunnut tutustua, sosiaalisia kömmähdyksiä ja muita tavallisia tylsiä hetkiä ihmisten parissa, jotka eivät tajua ympäristöstään mitään. Ja aamulla se tyhjempi olo.
Olin kova juomaan 18-20-vuotiaana. Viski oli suosikki, sitten limevodka. Niin monta keskiviikkoa Jesarin kanssa tuli koluttua baareissa, että nyt se on miellyttävä muisto. En tosin kaipaa mitään siltä ajalta. Aika muuttaa, eikä aina kullaksi.
Nyt ne ovat vain kova äänisiä, ahtaita. Liian tätä aikaa. Johon en tietenkään tunne kuuluvani, erakko kun ei kuulu muualle kuin hiljaisuuden ja seinien taakse. "Hei! Hauska tutustua!"
En anna tilaisuuksia ihmisille, tiedän kyllä. Lääkkeet lieventävät ajatuksia, tunteita ja muita reaktioita joista en pidä, mutta sitten on se tunne jota ei voi peittää millään. Kukaan ei näe, kukaan ei tunne minua. Enkä halua. Miksi?
Joskus on päiviä jolloin en ajattele mitään. Toistan vain edellisen päivän, ja aloitan alusta. Nyt olen rikkonut tätä kirjoittamalla miltä tuntuu, mitä sattuu. Haluan kirjoittaa. Se on puuttunut pitkään, ja antaa nyt hieman itsestään takaisin kun ajatukset pääsevät ulos.
Mutta miksi en lähesty, pyydä ketään enää minnekään? Miksi en halua puhua? Miksi en vain toimi.
En halua, jaksa, välitä, apatia, masennus, yksinäisyys, pettymys ja pelko. Kaikki niin arvattavaa, kaikki niin yleistä. Joskus haluaisin vain sanoa että: "Minä kärsin. Teistä kaikista, minä kärsin." Eikä sitä voi sanoa, koska kukaan ei ymmärrä, vain kysyvät mitä tarkoitan. Millaista pettymystä voi tuntea kun ei saa sanoa miltä tuntuu vieraannuttamatta itseään kaikista. Sillä vastauksen pitää olla ymmärrettävä, jollain tapaa miellyttävä. Ja kasaan valheita kasvoille, kielelleni ja kehooni.
Minun kuulemma "pitäisi mennä töihin." Pitäisi "hankkia itsellesi nainen." Ikään kuin mikään noista ratkaisi mitään, eikä vain mahdollisesti lisäisi ongelmia. Tietenkin jos puhutaan miellyttävistä töistä ja naisista, tarina on toinen. Toisaalta, kuka palkkaisi tai haluaisi pseudorunoilija/kirjailijan, joka on pettynyt itseensä ja maailmaan johon hän ilmeisesti ei kuulu ja kuuluu. Tämä kappale (Oikeastaan tämä koko blogisi toim. huom.) kuulostaa valittamiselta. Mutta helvettiin tämä itsekritisointi ja muu, nyt saan minäkin puhua.
Enkä minä puhu. Olen hiljaa. Tähän se litania: ei jaksa, välitä, jadajada. Kaikki peittyy muun alle, eikä minua voi nähdä tai kuulla. Lukiossa oli se roolini, jossa oli joie de vivreä, klovni joka nauratti kaikkia. Eikä sitä enää ole tarvittu pitkään aikaan. Lakonisuus ei pue minua, mutta se on nyt miten liikun ihmisten kanssa. Harvemmin ja harvemmin nykyisin.
Luin vanhoja fantasiaromaaneja yläasteajoiltani, Raistlin Majeren elämä meni ohi nyt viikoissa. Pelaan uudestaan Baldur's Gate II: Shadows of Amnia lie miten monetta kertaa. Kaikki niin vanhoja, tuttuja maailmoja joihin on aina miellyttävä palata. Eskapismi, niin helppo keino pärjätä yksin. Ja taas miksi:
Baron Munchausen: Why, why, why! Because it's all logic and reason now. Science, progress, laws of hydraulics, laws of social dynamics, laws of this, that, and the other. No place for three-legged cyclops in the South Seas. No place for cucumber trees and oceans of wine. No place for me.
Kaipaan uutta kieltä, jossa voin tehdä itse omat sanani ja sääntöni. Kieli jossa valehteleminen on rumaa, rehellisyys aina kaivattua. En tunne tätä aikaa, näen vain sen minkä pitäisi olla. Näen että en voi vaikuttaa kovin paljon. Sekin on pettymys. Ihmisiä jotka ovat aina oikeassa. Perjantaikännit on vakio. Jos joku viettää perjantait yksin, niin se on luuseri nyhverö jonka pitäisi ja niin edelleen. Miten jotkut jaksavat tätä vuosia, ylittää ymmärrykseni. Siihen kai tottuu.
Ääniä joita on tarttunut vuosien varrella, niitä kuulee edelleen.
"We think too much, and feel too little."
Mitä minä teen? Tätäkin mietin, enkä vastaa siihen, koska vastaus on ympärilläni. Ei mitään. Sotkua, kahvia, väsyneenä heräämistä, pimeässä kävelyä. Olen jo mennyt monen rajaviivan ohi. En ole ulottumattomissa, mutta hyvin kaukana. Mutta minne ja missä?
Loppuun ja lopussa. Ei ole kaasuhellaa johon työntää päänsä, ei helppoa tapaa irrottautua tästä ruumiista, elämästä joka tuntuu vain itseensä kiertäytyneeltä käärmeeltä, joka nielee itseään. Olen minä, koska jatkan tätä. En tee enää tolkkua, vain sanoja jotka tippuvat väsyneestä päästäni.
Minusta vieläkin tuntuu, että kukaan ei kuule minua. Minä kärsin.
perjantai 18. lokakuuta 2013
Certain correct order of words and sentences
Kotona. Kipu oli tällä kertaa fyysistä kun astuin ovesta sisään. Olin kaatunut loskakelissä pyörällä, en pystynyt laittamaan painoa vasemmalle jalalleni tuntematta vihlaisua polvessa. Olin märkä, naamani oli kylmä, ja olin väsynyt matkasta.
Sain vaatteet heitettyä kuivumaan, kylpytakin päälle, jonka jälkeen keitin itselleni teetä. Päärynöitä lukuunottamatta en ole syönyt. En jaksanut enää astua ulos hakemaan ruokaa. Tee oli hyvää.
Aamulla olin hankkinut itselleni uuden listan musiikkia ja runoja joita kuuntelin. Se auttoi matkan tekemisessä. Kipu on lieventynyt, vaikka iso ruhje polvessa välillä muistuttaa itsestään. Ja väsymys. Myös pieni pettymys myöhästymisestä, vaikka sille ei mahtanut mitään.
Välillä haluaisin puhua jollekin joka ei analysoi minua, arvioi ongelmieni kautta tai muuten leiki kotilääkäriä. Vain sanoja, pieniä ja isoja. Sitten suuni tukkii hiljaisuus, vetäydyn ja olen hiljaa. En löydä sanoja, en halua puhua. En jaksa vähäisiä ystäviäni, en...itseäni. En pyydä ketään kantamaan mitään puolestani, en pyydä nyt ketään ottamaan yhteyttä. Enhän minä edes yritä ottaa yhteyttä. Vain sanoja, sanoja joita ei tule sanotuksi.
Ja sitten istun terapiassa, miettien mitä sanat ja ajatukseni ovat. Niin sekaisin, niin yksinäiseksi voi ihminen tulla, että hän ei pysty puhumaan.
Mutta välillä minäkin loistan sukkeluuksia ja vitsejä. Ja kukaan ei kuule niitä. Näin huvitan itseäni, pyöritän näytelmää itselleni. Enkä jaa sitä keneenkään kanssa. Surullista? Ei sen enempää tai vähempää kuin ihmisten elämä yleensä. Täynnä omia ongelmiaan, neurooseja ja draamoja, emme näe paljoa niiden takaa. Jotkut enemmän kuin toiset, kuitenkin.
Käyn istumassa kirjaston takana öisin tupakalla. Katselen harvoja näkyviä tähtiä. Mietin. Ja kävelen kotiin.
Sain vaatteet heitettyä kuivumaan, kylpytakin päälle, jonka jälkeen keitin itselleni teetä. Päärynöitä lukuunottamatta en ole syönyt. En jaksanut enää astua ulos hakemaan ruokaa. Tee oli hyvää.
Aamulla olin hankkinut itselleni uuden listan musiikkia ja runoja joita kuuntelin. Se auttoi matkan tekemisessä. Kipu on lieventynyt, vaikka iso ruhje polvessa välillä muistuttaa itsestään. Ja väsymys. Myös pieni pettymys myöhästymisestä, vaikka sille ei mahtanut mitään.
Välillä haluaisin puhua jollekin joka ei analysoi minua, arvioi ongelmieni kautta tai muuten leiki kotilääkäriä. Vain sanoja, pieniä ja isoja. Sitten suuni tukkii hiljaisuus, vetäydyn ja olen hiljaa. En löydä sanoja, en halua puhua. En jaksa vähäisiä ystäviäni, en...itseäni. En pyydä ketään kantamaan mitään puolestani, en pyydä nyt ketään ottamaan yhteyttä. Enhän minä edes yritä ottaa yhteyttä. Vain sanoja, sanoja joita ei tule sanotuksi.
Ja sitten istun terapiassa, miettien mitä sanat ja ajatukseni ovat. Niin sekaisin, niin yksinäiseksi voi ihminen tulla, että hän ei pysty puhumaan.
Mutta välillä minäkin loistan sukkeluuksia ja vitsejä. Ja kukaan ei kuule niitä. Näin huvitan itseäni, pyöritän näytelmää itselleni. Enkä jaa sitä keneenkään kanssa. Surullista? Ei sen enempää tai vähempää kuin ihmisten elämä yleensä. Täynnä omia ongelmiaan, neurooseja ja draamoja, emme näe paljoa niiden takaa. Jotkut enemmän kuin toiset, kuitenkin.
Käyn istumassa kirjaston takana öisin tupakalla. Katselen harvoja näkyviä tähtiä. Mietin. Ja kävelen kotiin.
torstai 17. lokakuuta 2013
Tänään ei ole perjantai
Olen nyt pitämässä huolta perheeni koirasta, 10-vuotiaasta labradorista. Kukaan muu ei ole täällä kanssani viettämässä aikaa. Lämmitän takkaa, kuuntelen satunnaista musiikkia. Illalla saunaan.
Eilen illalla tunsin surua kun olin täällä. Asioista joista kukaan ei halua kuulla, asioista joista en pysty puhumaan kenellekään. Tai halua. Sitten otin rivatrilia, ja tukin ajatukset. Miten helppoa nyt onkaan pysäyttää asiat joita tuntee. Halusin vain viedä tunteet alas, jonnekin muualle. Sitten halusin mitä en voi saada.
Tämä kaikki on tietenkin epäselvää kaikille, pidänhän elämäni hyvin piilossa tässä blogissanikin. En paljasta muuta kuin mitä ajattelen, tunnen ja mitä joskus teen. Koska kukaan elämässäni ei tiedä näistä asioista mitään. Eivät ymmärrä, voi ymmärtää tai en halua heidän ymmärtävän. Eristäytyminen heistä. Sitä he eivät voi käsittää.
Koska en anna. En halua. Minulla on nyt valtaa johonkin, tähän minä vedän sen. Miten yksinäisyyteni on omaa tekemääni, miten haluni saada omaa tilaa on toteutunut. Miten muut voisivat ymmärtää, kun en itsekään ole enää siitä täysin perillä. Mutta minä valitsin tämän. Sen tiedän.
Onhan elämässä myös muutakin. Muita haluja mitä en hallitse. Miten jokin yksittäinen asia voi saada minut surulliseksi, kuten eilen kävi. Eikä siitä voi puhua. Mutta sen voi tukkia.
Tunnen kipua kun kirjoitan tätä. Vaikean tien olen valinnut. En kadu, en muuttaisi sitä. Ei sitä voi kukaan muu kuin minä ymmärtää.
Eilen illalla tunsin surua kun olin täällä. Asioista joista kukaan ei halua kuulla, asioista joista en pysty puhumaan kenellekään. Tai halua. Sitten otin rivatrilia, ja tukin ajatukset. Miten helppoa nyt onkaan pysäyttää asiat joita tuntee. Halusin vain viedä tunteet alas, jonnekin muualle. Sitten halusin mitä en voi saada.
Tämä kaikki on tietenkin epäselvää kaikille, pidänhän elämäni hyvin piilossa tässä blogissanikin. En paljasta muuta kuin mitä ajattelen, tunnen ja mitä joskus teen. Koska kukaan elämässäni ei tiedä näistä asioista mitään. Eivät ymmärrä, voi ymmärtää tai en halua heidän ymmärtävän. Eristäytyminen heistä. Sitä he eivät voi käsittää.
Koska en anna. En halua. Minulla on nyt valtaa johonkin, tähän minä vedän sen. Miten yksinäisyyteni on omaa tekemääni, miten haluni saada omaa tilaa on toteutunut. Miten muut voisivat ymmärtää, kun en itsekään ole enää siitä täysin perillä. Mutta minä valitsin tämän. Sen tiedän.
Onhan elämässä myös muutakin. Muita haluja mitä en hallitse. Miten jokin yksittäinen asia voi saada minut surulliseksi, kuten eilen kävi. Eikä siitä voi puhua. Mutta sen voi tukkia.
Tunnen kipua kun kirjoitan tätä. Vaikean tien olen valinnut. En kadu, en muuttaisi sitä. Ei sitä voi kukaan muu kuin minä ymmärtää.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Keskiviikko
Istun liian paljon. En liiku. En jaksa. En välitä. Terapeutti on tämän viikon syyslomalla. Kela ei hyväksynyt kuntoutustukihakemusta. Olen nähnyt tämän kaiken. Kyllästyn.
Haluaisin että ulkona sataisi. Kävelisin, ja kastuisin läpimäräksi. Olisi kylmä, mutta kuuntelisin musiikkia. Kaikkea mitä haluaa, kaikki miltä tuntuu.
Tee jotain. Jotta olisin elossa.
perjantai 4. lokakuuta 2013
Päivistä
En tiedä mitä tein tänään. Tai no, istuin koneella suurimmaksi osaksi, mutta minulla ei ole selvää mielikuvaa mitä oikeastaan tein. Kävin välillä tupakalla, mietin elämää. Sitten taas ei mitään. Tyhjää.
Ajankäsitykseni on hämärtynyt. En muista kävinkö eilen ostamassa tämän askin vaiko toissa päivänä. Olin kuitenkin yksin. Kaverini pyysivät (eilen?) aamulla pelamaan CS:sää. Mikkini ei toiminut, joten jätin välistä. Lisää tupakkaa keuhkoihin. Join monta kuppia vihreää teetä. Kahvia aina kaksi kuppia aamulla. Luen kirjaa vallankumouksista. Muuten aika tyhjää.
Joka päivä kun jätän tekemättä (mitä muka?), tunnen olevani kauempana muista. Jokainen päivä jonka olen hiljaa muille, lisää sitä taakkaa kun puhun muille. Rippi (tämä olkoon uuden terapeuttini pseudonyymi) puhuu siitä miten "kaipaus yhteyteen on olemassa." Se on totta, olen kuitenkin sosiaalinen kun onnistun. Mutta en halua nähdä muita. Se taas on ristiriidassa sen kanssa miltä minusta "tuntuu". Kolme tupakkaa parvekkeella.
Breaking Bad oli loistava sarja, jonka katsoin puolessatoista viikossa. Sitä ennen katsoin Babylon 5:n kolmessa. Nyt en keksi sarjaa millä täyttää päiviä. Sen takia olen käynyt kävelyillä pitkästä aikaa. Poltan niillä melkein aina puoli askia.
En tee mitään. EN HALUA tehdä mitään. Apatia. Kirjoitan, koska nyt haluan että hiljaisuus olisi taas jotakin muuta kuin hiljaisuutta. Haluaisin viskiä, mutta se perkele on kallista. Ja parin päivän päästä olisi taas alkoholin tuoma ahdistus viettämässä kanssani aikaa tyhjässä, sotkuisessa kämpässä.
Tiedän mitä pitäisi tehdä. Tai oikeastaan, mistä pitäisi aloittaa. Liikuntaa, kontakteja tuttuihin ja sosiaalista kalastusta. Mutta kun ei. En tunne halua, en liiku, enkä aloita. Joten mitä yritän sanoa?
Hiljaisuus täyttää päivät. Olen yksin. Odotan. Ristiriidat päässä eivät lopu. Enkä halua apua muilta kuin itseltäni.
Ja olen hiljainen.
Post Scriptum: Edellisestä blogimerkinnästä päätellen kävin ostamassa eilen kyseisen askin. Kiitos blogi!
Ajankäsitykseni on hämärtynyt. En muista kävinkö eilen ostamassa tämän askin vaiko toissa päivänä. Olin kuitenkin yksin. Kaverini pyysivät (eilen?) aamulla pelamaan CS:sää. Mikkini ei toiminut, joten jätin välistä. Lisää tupakkaa keuhkoihin. Join monta kuppia vihreää teetä. Kahvia aina kaksi kuppia aamulla. Luen kirjaa vallankumouksista. Muuten aika tyhjää.
Joka päivä kun jätän tekemättä (mitä muka?), tunnen olevani kauempana muista. Jokainen päivä jonka olen hiljaa muille, lisää sitä taakkaa kun puhun muille. Rippi (tämä olkoon uuden terapeuttini pseudonyymi) puhuu siitä miten "kaipaus yhteyteen on olemassa." Se on totta, olen kuitenkin sosiaalinen kun onnistun. Mutta en halua nähdä muita. Se taas on ristiriidassa sen kanssa miltä minusta "tuntuu". Kolme tupakkaa parvekkeella.
Breaking Bad oli loistava sarja, jonka katsoin puolessatoista viikossa. Sitä ennen katsoin Babylon 5:n kolmessa. Nyt en keksi sarjaa millä täyttää päiviä. Sen takia olen käynyt kävelyillä pitkästä aikaa. Poltan niillä melkein aina puoli askia.
En tee mitään. EN HALUA tehdä mitään. Apatia. Kirjoitan, koska nyt haluan että hiljaisuus olisi taas jotakin muuta kuin hiljaisuutta. Haluaisin viskiä, mutta se perkele on kallista. Ja parin päivän päästä olisi taas alkoholin tuoma ahdistus viettämässä kanssani aikaa tyhjässä, sotkuisessa kämpässä.
Tiedän mitä pitäisi tehdä. Tai oikeastaan, mistä pitäisi aloittaa. Liikuntaa, kontakteja tuttuihin ja sosiaalista kalastusta. Mutta kun ei. En tunne halua, en liiku, enkä aloita. Joten mitä yritän sanoa?
Hiljaisuus täyttää päivät. Olen yksin. Odotan. Ristiriidat päässä eivät lopu. Enkä halua apua muilta kuin itseltäni.
Ja olen hiljainen.
Post Scriptum: Edellisestä blogimerkinnästä päätellen kävin ostamassa eilen kyseisen askin. Kiitos blogi!
torstai 3. lokakuuta 2013
Raindrops keep falling on my head
Useimpina päivinä en tunne mitään. Olen yksin, katson sarjoja (Breaking Bad, Babylon 5, dokumentteja, Frendejä...), ja en tee mitään merkittävää. Olen olemassa, edelleen.
Sitten on päiviä jolloin minulla on surullinen olo, päiviä jolloin käyn ostamassa tupakkaa ja käyn baarissa juomassa Bloody Maryn. Päiviä jolloin itken. Viimeksi itkin Sylvia Plath lainaukselle sunnuntaina. Sitten tiistaina uuden terapiantädin kanssa juttelemme miten elämäni on eristäytynyttä ja surullista.
Epäonnistumisia, pettymyksiä ja elämää. Siinä kai miten tätä mennyttä kesää vosi kuvailla. Valdoxan toimii hyvin lääkkeenä. Olen yksin. Mutta tämä ei ole edelleenkään mitään uutta minulle. "En näe minkään muuttuvan," sanon terapiassa. Mikään ei muutu, koska en usko että mikään ei muutu. Minulla on persoonalliset vammani, apatia ja yksinäisyys pitämässä tätä yllä. Mutta olen elossa, ja joskus se tuntuu hyvältä.
Kuten viime yönä poltin viimeisen tupakan aamukahdelta kuunnellen The Hunt for Red October elokuvan teemaa. Tuntui hyvältä.
Sitä tapahtuu joskus.
Sitten on päiviä jolloin minulla on surullinen olo, päiviä jolloin käyn ostamassa tupakkaa ja käyn baarissa juomassa Bloody Maryn. Päiviä jolloin itken. Viimeksi itkin Sylvia Plath lainaukselle sunnuntaina. Sitten tiistaina uuden terapiantädin kanssa juttelemme miten elämäni on eristäytynyttä ja surullista.
Epäonnistumisia, pettymyksiä ja elämää. Siinä kai miten tätä mennyttä kesää vosi kuvailla. Valdoxan toimii hyvin lääkkeenä. Olen yksin. Mutta tämä ei ole edelleenkään mitään uutta minulle. "En näe minkään muuttuvan," sanon terapiassa. Mikään ei muutu, koska en usko että mikään ei muutu. Minulla on persoonalliset vammani, apatia ja yksinäisyys pitämässä tätä yllä. Mutta olen elossa, ja joskus se tuntuu hyvältä.
Kuten viime yönä poltin viimeisen tupakan aamukahdelta kuunnellen The Hunt for Red October elokuvan teemaa. Tuntui hyvältä.
Sitä tapahtuu joskus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)