Useimpina päivinä en tunne mitään. Olen yksin, katson sarjoja (Breaking Bad, Babylon 5, dokumentteja, Frendejä...), ja en tee mitään merkittävää. Olen olemassa, edelleen.
Sitten on päiviä jolloin minulla on surullinen olo, päiviä jolloin käyn ostamassa tupakkaa ja käyn baarissa juomassa Bloody Maryn. Päiviä jolloin itken. Viimeksi itkin Sylvia Plath lainaukselle sunnuntaina. Sitten tiistaina uuden terapiantädin kanssa juttelemme miten elämäni on eristäytynyttä ja surullista.
Epäonnistumisia, pettymyksiä ja elämää. Siinä kai miten tätä mennyttä kesää vosi kuvailla. Valdoxan toimii hyvin lääkkeenä. Olen yksin. Mutta tämä ei ole edelleenkään mitään uutta minulle. "En näe minkään muuttuvan," sanon terapiassa. Mikään ei muutu, koska en usko että mikään ei muutu. Minulla on persoonalliset vammani, apatia ja yksinäisyys pitämässä tätä yllä. Mutta olen elossa, ja joskus se tuntuu hyvältä.
Kuten viime yönä poltin viimeisen tupakan aamukahdelta kuunnellen The Hunt for Red October elokuvan teemaa. Tuntui hyvältä.
Sitä tapahtuu joskus.
Löysin tänään blogisi ja luin siitä monta päivitystä. En tiedä miksi koin tarpeelliseksi kertoa asiasta, mutta luulen että me olemme samanlaisia. Tai siinä määrin samanlaisia kuin kaksi olentoa, joita yhdistää vain laji ja kansallisuus voivat olla.
VastaaPoistaElämä on outoutta, mitäs sitä kummempia miettimään miten voi olla samankaltaisia. "Patterns in a weaving system."
Poista