Toinen yö (tarpeeton pohdinta)

Ei unta, enkä usko nukkuvanikaan. Sillä ei ole väliä enää, luovutan unirytmini suhteen. Lisäksi sanat tulevat paremmin kahdentoista jälkeen. En tiedä mikä siinä on. Vuosien tottumus on hyvä veikkaus. Lisäksi inhoan odottamista, mitä unettomuus periaatteessa on. Käpyrauhaseni ei tuota tarvittavaa määrää melatoniinia, eli en vain osaa nukahtaa ilman lääkkeitä enää. Mikä on turhauttavaa, kun ajattelee asiaa pidemmän päälle. Kohta se kai kai kuitenkin tottuu.

Ja mikä kuitenkin on pidemmän päälle? 30-vuotiaana aivot pihalle, jos ei ole sitä toistuvaa endorfiini määrää siellä? Noin kuusi vuotta ja kolme kuukautta elinaikaa siis. Mielenkiintoinen ajatus. Ei kai muuta. Ja mikä ettei, täysin looginen päätelmä kuitenkin. Silloin pitäisi tietää osaako käsitellä omia ongelmiaan vai ei. Kaikilla on ongelmia, kukaan ei välty kivulta. Joten on vain rationaalista päättää elämänsä, jos kipu ylittää sietämisen. Sitähän minä teen nyt. Siedän.

Kaikki eivät kuitenkaan masennu, tai pohdi itsemurhaa, mikä tekee päätelmäketjusta hieman puutteellisen. Ihmiset ovat pärjänneet kurjemmissa olosuhteissa. Minä en kuitenkaan ole ihminen, olen yksilö. Me kaikki olemme ihmisiä, me emme kaikki tosin ole hyviä siinä. Mikä onkin kaikkien kannalta huonompi juttu.

Minulla on asiat liian hyvin. Kyllästyn helposti, en aseta haasteita itselleni. Tavoitteita. Asiat ovat vain tapahtuneet minulle, ja minä olen pohtinut mitä se kaikki tarkoittaa.

Ei mitään, jos et tee mitään.

Masennus on luonnon keino muuttaa aivojamme sopeutumaan ympäristöön. Teoriassa siis. Mutta jos yksilö torjuu ympäristön, niin on vain vähän vaihtoehtoja. Aivot pihalle?

Kylläpäs nukuttaa, tulihan se melatoniini kuitenkin.

Öitä kaikille.

Toinen päivä

Viime yönä luin Canterbury Talesia (englanniksi, of course) yhdeksältä, sitten kymmeneltä yritin nukkua. Koska väsytti. Nukahdin varmaan lopulta neljältä. Taitaa neljäs viikko parin tunnin unilla kohta tulla täyteen. Vituttaa, mutta ketipinoriin en koske. Syy: se petturi ei auttanut minua toissakaan yönä, ja sitten se kusi seuraavana aamulla vain silmiin kun piti olla lähdössä tänne.

Tänä aamuna taas heräsin moottorisahan ääneen yhdeksältä. Pumpulia täynnä oleva pää, vieressä musta labradori tökkimässä kuonollaan ruokaa. Piti kuitenkin laittaa odottamaan ruokaa, sillä voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet koiran ulkona kävelyttämiseen hihnassa. Joten toinen tyyny pään päälle ja unohdus.

Kiroilen paljon. Huomaan olevani joskus turhan aggressiivinen. Ajattelen ajoittain väkivaltaa, tai väkivaltaisia ajatuksia, vaikka periaatteessa rauhaa rakastava ihminen olenkin. Ilmeisesti joko:
a) Rivatrilista harvinainen sivuvaikutus.
b) Vieroitusoireet kahvista ja tupakasta yhdessä, ah.
c) Outoa testosteronitasojen heittelyä, enkä todellakaan käytä steroideja. Taitaa johtua "vapaaehtoisesta" selibaatista tai muista lääkkeistä.
d) Tai kaikki mukavasti yhdessä vippaa päässä. (Itse veikkaan tätä.)
å) Olen todella sekaisin. (Hyvin todennäköistä.)

Jes, pääsin taas itseanalyysissä ja paljastelussa eteenpäin. Muihin asioihin.

Tänään en ole ehtinyt tehdä paljoa, kun pystyin nousemaan vasta puoli yhdeltä. Ruokin koiran ja käytin ulkona pahan metsurin lähdettyä. Sitten kirjoitin paljon. Jonka jälkeen pientä lihasvenyttelyä ja treeniä. Sitten "kauppalenkille", eli kävellen kauppaan ja kävellen takaisin. Tuntuu edelleen hyvälle. Tiedän miten noustaan, joka kerta vain paremmin. Nyt tuntuu paljon virkeämmältä kuin eilen, tai pari tuntia sitten.

Kävin myös todella vanhalla kävelypaikallani, varsin iso soramonttu, ja katselin sitä hiljaa viisi minuuttia sen laidalla. Huomasin pieniä muutoksia: iso kivi keskeltä monttua oli hävinnyt. Siihen liittyi pari muistoa. Sitten kävelin pois samaa reittiä kuin tulin.

Palasin teini-iän kotiini. Pohdin hetken mitä tekisi, sitten hakkasin jäätä käytäviltä kuokalla. Kivaa tarkoituksen mukaista treeniä. Päätin pimeyden takia jatkaa huomenna. Takaisin sisälle. Meditaatiota. Illan ruuan pohtimista. Kirjoittamista tänne. Nyt.

Illemmalla varmaan lukemista ja sarjojen katsomista. Lisää tarkoituksetonta pohtimista. Nukahtamisen yrittämistä. Kieriskelyä sängyssä. En tiedä.

Väliäkö sillä, tulee se huominenkin samanlaisena todennäköisesti. Perjantaina vapautus vahtivuorosta. Ihan mukavaa täällä on, jos osaa olla talonmiehenä.

Sillä vain tylsillä ihmisillä on tylsää, vai mitä? Ehkäpä minä olen hieman tylsä. En jaksa enää ajatella asiaa. "Premium Chicken Nuggetsit" ovat valmiita. Eivätkä ne näytä yhtään sen paremmilta kuin ne muut nugetit Lidlistä.

Saatanan huijarit.

Olemattomuuden Odotus

Koiran vahtimiskeikka. Ajattelin ottaa taas sen niskalenkin itsestäni, ja yrittää tehdä siitä meditaatiosta päivittäistä. Yritän myös kirjoittaa unohtuneeseen päiväkirjaani. Aloitetaan pohjalta, ja niin edelleen.

Meditaation tunnen tarpeelliseksi, koska en pysty keskittymään mihinkään paria minuuttia pidempään. Kirjoittaminen auttaa myös keskittymiskyvyn parannuksessa. Jos tutkimuksiin ja pari tuhatta vuotta vanhoihin perinteisiin on uskomista.

Tärkeintä on ottaa tämä kaikki tosissaan, muuten ei synny mitään. Päiväkirja on "kiva kaveri"; vähän hiljainen, mutta loistava työkumppani käytettynä oikein.

Juon vain vettä, kofeiininkin tiputan ruokavaliosta. Ehkä se auttaa? Unta ei nimittäin ole viime aikoina tullut, ja olokin lähentelee maniaa kun ajattelen tarkemmin paria viime viikkoa. En halua puhua niistä.

Unohdan paljon asioita...kuten senkin miten olin päättämässä tämän virkkeen. Ai niin, Rivatril.

Rivatrilia ei ole suunniteltu päivittäiseen käyttöön kahvin kanssa, en suosittele sitä trippiä kenellekään.

Se kulkee näin:
"Väsyttää, otanpa kahvia."
"Ah kun ahdistaa, otanpa rivan."
"Ai hitsi kun väsyttää taas, otanpa enemmän kahvia tänä aamuna..."

Kunnes pääset siihen missä minä olin viikko sitten. Nyt tuntuu siltä kuin silmät roikkuisivat koko ajan alas päin. En leiki enää aivokemikaalien kanssa, alkoholikin on mennyt pannaan kun saan siitä aggressioita. Kohta muutan luostariin, ja otan siellä sen kuuluisan hiljaisuusvalan.

Huomiseen, sauna tuntui mukavalta pitkästä aikaa.

Tänään on pimeää, huomenna on pimeää; itseasiassa AINA ON PIMEÄÄ

"Depressiivinen episodi."

Vietä pari päivää sanomatta mitään (suurinosa teistä ei varmaan pysty siihen), kassaneidit ja sedät poisluettuna, niin tiedät miltä minusta nyt tuntuu. Pyysin Ripiltä toista käyntiä tällä viikolla maanantaina. Sain onneksi.

En ole poistunut asunnostani paljoakaan. Kaihtimet ovat kuukauden päästä olleet melkein yhtä jaksoisesti kiinni vuoden. Minulla on pari vastaamatonta puhelua ja tekstiviestiä. Maksamattomia laskuja. Paperivuoria.

Inhoan kaikkea mitä teen, joten päätän viettää päivän taas kylpytakissa. Moneskohan viikko putkeen? Ei ole mitään syytä poistua asunnosta, paitsi ehkä ennen yhdeksää. Pitää minunkin syödä. Sitten minun pitää mennä nukkumaan, koska nukun kellon ympäri, ja minulla on terapiaa huomenna, jossa minun pitää pystyä puhumaan.

Ihmiset ovat kyselleet miten olen voinut, en ole vastannut edellä mainituista syistä. Pimeää sisällä, enkä puhu pelkästään asunnosta.

Keskustelin Ripin kanssa viimeksi monista asioista. Minusta, ja miten paljon ja mitä ajattelen, ja miten se on suurimmaksi osaksi rasite. En pysty pysäyttämään sitä, joten olen vetäytynyt tietokoneisiin saadakseni pääni hiljaiseksi. Laiskan miehen itsetuho, säälittävin kaikista.

Pitäisi meditoida, etkö siksi käynyt sitä kurssia? Yritä meditoita kun päässä on ääni, joka sanoo sinun olevan laiska vätys, jolla ei ole paljoa tarjottavaa kanssa ihmisille/kärsijöille. Joista en pidä kuitenkaan. Ja ääni osaa vittuilla, etenkin itselle ja muille. Sitten pitäisi pystyä keskustelemaan ihmisten kanssa.

Mietin mikä on masentuneen ja normaalin minän ero. Masentunut ei poistu asunnosta valoisan aikaan. Masentunut ei pysty puhumaan ilman lääkkeitä. Masentunut ei pysty syömään. Masentunut ei pysty kirjoittamaan ilman neljää kuppia kahvia, ja kolmea rivatrilinia. Masentunut ei osaa rakastaa, koska hän vihaa itseään. Aika tavallista.

Eikä kukaan tiedä kuka minä oikeastaan olen. Parempi on etteivät tiedä.