Sydämeni on välillä täynnä vihaa.
Vihaa ihmisiä kohtaan; kiusaajia, menneitä, kuuluisia, satunnaisia kohtaamisia baareissa, kaupan jonoissa. Vihaa poliittisia päätöksiä kohtaan, vihaa kohdistettuna maailmaan ja sen mieletöntä sekasortoa kohtaan.
Ja tietenkin omaa voimattomuuttani muuttaa mitään näistä kaikista. Weltschmerz. Weltwut.
Se on sitä jota tunsin viime vuonna kävellessäni Haa-Haan yksinäisessä huoneessani. Maailma pyörii, etkä sinä ole edes pienin osa sitä, vaan olet sivutuote. Ongelmajätettä, jota käsitellään syrjäisessä psykiatrisessa osastossa, jossa ei ole resursseja hoitaa edes edellisiä hoidokkeja muuten kuin lääkkeillä. Omahoitajat vaihtuivat kuin sukat. Lääkäriä näin kahden ja puolen kuukauden aikana ehkä neljä kertaa.
Hoitava lääkärikin vaihtui kerran kesäloman vuoksi, onneksi paljon pätevämpään.
Mutta niin sanotusti paras hoitotoimenpide, oli tietenkin antaa minulle lääkkeitä, jotka vaimensivat vihani, suruni ja masennukseni valkoiseksi kohinaksi joka tukki sairauteni. Olisi kummallista jos niin ei olisi käynyt minun lääkekombollani.
Ongelmani sen sijaan pysyivät: sisäiset riittämättömyyden tunteet, kasvava käsitys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta jota olen saanut osakseni elämäni aikana....mutta mitäpä niistä. Voit itkeä kunnes itket verta, ja ongelmat ovat vain isompia.
Liikuin eteenpäin. Ehkä parhaimpia päätöksiä mitä olen tehnyt muutamaan vuoteen.
Silti menneisyys koputtaa välillä päätäni. Muistatko kun...
Olin melkein aina yksin välitunneilla varhain ala-asteella.
Luokan pojat olivat tajunneet, että sukunimestäni saisi helposti pilkkanimen kirjainta muuttamalla.
Luokan "jalkapalloilija" tyrkkäsi minut vasten maata, löi minua, ilkkui yläasteen käytävillä, suuttui narsistisesti kun kamppasin hänet liikuntatunnilla sääntöjen mukaisesti ja estin hänen maalinsa, muiden kusipäisten temppujen lomassa. Liian herkkä ego 13-vuotiaalle.
Miten nolo olin, kun minulla ei ollut yhtään ystävää yhdeksännellä luokalla muutettuani tänne itä-Suomeen.
Miten minusta keksittiin sellaisia juoruja kuin että olisin todennäköinen kouluampuja, että minulla on mielikuvitusystäviä, että olen psykopaatti lukion ensimmäisinä vuosina.
Miten mikään näistä asioista ei tule muuttumaan muuten, kuin laskemalla niistä irti.
Näistä minulla seurasi vuosien yksinäisyys, jota sana epätoivo ei riitä kuvailemaan.
Laske niistä irti. Menneisyyttä ei voi muuttaa, annat valtaa kiusaajille, ja pälä pälä pälä.
Haluan silti kysyä:
Missä on minun oikeuteni? Missä on minulle kuuluva tyydytys vuosia jatkuneista nöyryytyksistä? Miksi minä en voi saada sitä mitä minä ansaitsen, eli koston, tai sivistyneesti ilmaistuna oikeutta?
Koska maailma ei toimi niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti