Se ei lopu. Se vain kasvaa ja kiihtyy. Mitä enemmän miettii, sitä enemmän menee solmuun.
Tuntuu siltä että kaikki muut pääsivät jostakin saatanan ihmisyystestistä läpi 5-vuotiaana, ja minä jäin sormi suuhun tuijottamaan että mitäköhän tässä. Ja jälkeen jäätiin. Raskasta soutaa...liiankin.
Miksiköhän minä olen vielä valveilla? Kuuntelen lintujen laulua avonaisesta ikkunasta, ja tuijotan näyttöä ilman suurempaa tarkoitusta. Elämä valuu ohi, enkä tartu hetkeen. Se vain on, niinkuin minäkin.
Ilman suurempaa tarkoitusta.
Kesäyöt on ihanimpia aamuun asti valvottuina. Se hetki, kun linnut alkaa laulamaan aamuyön lopulla, se on ainakin omasta mielestäni kauneimpia asioita maailmassa. Olla vain, ilman tarkoitusta.
VastaaPoistaMinulle oli heti viimeisimmästä päivityksestä selvää mistä blogisi kertoo, kävin lukemassa vanhempia tekstejäsi ja ihastelemassa tapaasi tuoda tunteita ja ajatuksia ilmi. Samoja tunteita koen ajoittain minäkin. Minulla ne ehkä sekaantuvat arkeen, pakonomaiseen tarpeeseen kulkea johonkin suuntaan vaikka päämäärättä, kunhan pysyn liikkeessä. Otan tämän blogin talteen. En välttämättä käy kylässä ihan joka päivä, mutta tahdon löytää tänne uudelleen.
VastaaPoistaOlipas hyvä, kun satuin eksymään tänne blogiisi. Täältähän löytyi varsinainen helmi! Kirjoitat mielenkiintoisesti ja aiheetkin on vallan tuttuja kaikkine kipuineen. Itse olen onnistunut rämpimään pimeästä erakkohuoneestani ihmisten ilmoille, valoisampaan todellisuuteen. Tie ei ollut helppo, kuten tiedät, mutta kyllä se sittenkin johti jonnekin.
VastaaPoistaJatka ihmeessä tätä blogiasi. On hyvä, että sinulla on tällainen kanava. Blogi toimii hyvänä itsetutkiskelun ja -terapoimisen välineenä sekä antaa paljon ajattelemista ja kiintoisia näkemyksiä myös meille lukijoille. Ehkäpä tästä muodostuu juuri se pitkäkestoinen kantava voima, mitä elämääsi kaipaat ja tarvitset. Tsemppiä! Jään seurailemaan...