Viskipullo aukesi sittenkin

Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.

Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.

Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.

Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.

Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.

Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.

"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä." 
  Kalervo Palsa

Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.

Nyt voin mennä nukkumaan.

Tunnustan

Olen  pelkuri. En halua ottaa riskejä, pienennän elämisen mahdollisuuksia jokaisella hetkellä jona en tee mitä todella haluan. Olen turvautunut viinaan estääkseni kyllästymisen elämääni, mutta samalla halveksin isääni joka tekee samoin. Olen tehnyt, ja teen, tyhmiä valintoja. Haluan lopettaa tämän ja unohtaa sanan "mutta".

En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?

Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.

Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.

Ch-ch-ch-ch-Changes

Yksi asia mistä en pidä kirjoituksessani on tekstin itsetietoisuus. Kirjoitan liikaa sisältäni, ikäänkuin yleistykseni olisivat maailmaan kirjoitettuja totuuksia. Pääni sisäistä maailmaa ne kuvaavat hyvin, kunpa mielikuvat vastaisivat todellisuutta niin olisi helpompaa korjata se mitä tekee väärin.

Pitää sijoittaa ego maailmaan, ei maailmaa egoon.

Olen pitänyt todella paljon vihaa sisälläni, olen siirtänyt todella paljon tätä vihaa maailmankuvaani ja itseeni kääriytymiseen. Nyt minun pitää avata tämä kaikki, ja se ei toteudu pelkästään miettimällä.

Olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa en voi toteuttaa tätä vapaasti. Huono parisuhde joka tuntuu sulkevan enemmän kuin avaavan. Ensi viikolla tämä muuttuu. Muutos on aina hyvästä, sitä kautta kasvaa tai kutistuu.

Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä. Olen ollut siinä suhteessa passiivinen, tämän voin korjata.

Olemme kaikki vahvempia kuin luulemme.

Nonexistence

In some remote corner of the universe, poured out and glittering in innumerable solar systems, there once was a star on which clever animals invented knowledge. That was the highest and most mendacious minute of "world history" — yet only a minute. After nature had drawn a few breaths the star grew cold, and the clever animals had to die.
— N.

Yksi rauhoittavimmista ajatuksista minkä sallin itselleni on se, että minua ei joskus ole olemassa. Rauhoittava varmuus jonka tämä ajatus minulle suo, on yksi parhaimmista masennuslääkkeistä mitä minulla on. Varmuus siitä, että tämä on vain elämä kaikkien muiden joukossa. Ehkä sillä on jotain merkitystä myös muillekin, mutta se on heidän asiansa. Jos sillä olisi lopputuloksen kanssa mitään merkitystä, varmaan hymyilisin haudassani.

Ei sitä tietenkään voi ymmärtää, olemattomuutta, mutta ajatus ei herätässä minussa minkäänlaista kauhun tunnetta, vaan rauhoittavan kylmän virtauksen sisääni. Ehkä mieleni vain pitää itsensä nyrjäyttämisestä? Pystyn tässä mielentilassa omistamaan paljon enemmän omasta elämästäni kuin muulloin. Silloin en mieti mitä kaikkea tuli mokattua vuosia sitten, tai miksi minä vihaan toista kämppistäni.

En siis tarkoita itsemurhaa, vaan olemattomuutta yleensä. Käsittämättömyys mikä lopulta peittää kaikki. Kuoleman jälkeinen universaalinen epäeksistenssi. Nada. Tyhjää.

Kiehtovaa mitä kaikkea ihminen virittää päänsisällään että kestää oman oravanpyöränsä.

Laumaeläin

Tunnen melankoliaa suurissa ihmisjoukoissa. Varsinkin silloin kun on ahdasta ja ihmiset kovaäänisiä. Tyhjyyteen tuijottelu, keskittymisen hajoaminen tuhanteen suuntaan ja pään (hallittu?) tyhjeneminen. En ole paikalla.

Tämä tunne seuraa minua joskus ystävienkin seuraan, mutta se on helppo peittää kun osaa sen. Tuntemattomien ihmisten seurassa taito häviää. Tai ehkä enemmän halu peittää se häviää. En ole paikalla.

Ehkä mietin tätä liikaa. Ehkä minun pitäisi vain pelata pöytätennistä seinää vastaan. Ehkä tämäkään ei johda minnekään. Ehkä en ole paikalla?

Minulla on tapana paeta päänsisälle. Mielummin sanoisin: kävelen omia polkuja, mutta polut ovat vain päässä ja ne eivät aina löydä uutta.

Tämä tapa auttaa minua kestämään tuntien odotuksen helposti. Se vaikeuttaa kaikkea muuta. Pitäisi vain herätä ja sanoa että tämä ei ole unta. Tämä ei ole unta.

Sitten olen takaisin ihmiskentän keskellä, ja vihaan ihmisten melua ja naurua.

Eihän se ole miksi olen siellä; haluan nauttia lyhyestä kesästä ja siitä seurasta joka minulle on suotu. Hyvää seuraa se onkin, mutta omat rajani ihmisten kanssa tuntuvat pilaavan paljon. Haluaisin samalla niin paljon ja niin vähän. Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa.

Nyt olen yksin. On yö ja hiljaisuus. Pidän niistä, ne pitävät minut terveenä.

Vai pitävätkö ne minut rajojeni sisällä, kuin kaksi vartijaa jotka hymyilevät?

Life Is Strange

Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?

Aloita alusta, kerro ongelmasi.

Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.

Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.

En ymmärrä muita ihmisiä.

Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.

Vai onko se sittenkään?

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.

Miksi en vain mennyt muiden mukana?

Toivoo

"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."

Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.

Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.

Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.

Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.

Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.

Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.

Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?

Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.

En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?

Onko ketään?

Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?

Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.

Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.

Olen hukassa.




--Kieroutunut.

Ad Exit

Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.

Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.

Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.

Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.

Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Mutta se on vain showta.

En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.

Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?

Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?

Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?

Pelle, jolla on nokkelia juttuja.

Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.

"How does that work out for you? Being clever?"

Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa

Onpas paska otsikko. Samantekevää.

8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.

Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.

Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"

Huokaus.

En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.

Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...

Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.

Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.

Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?

Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.

Niin. Ja E.

En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.

Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?

En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.

Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.

Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.

Vielä paskempia.

False Victor

"Sometimes it's good to be nothing. Emotions just flow through you, and you feel nothing. Absolutely nothing."

Kuolen päivittäin huoneeseeni. Jätän maailman ikuisesti odotuslistalle, ja märehdin menneisyyttä ja pelaan yksin. Kiekko on vastapuolella, ja oma joukkue kokonaan paitsiossa.

Samantekevää, elämähän ei tunnetusti lopu koskaan.

Olen tehnyt elämästäni niin paljon vääriä johtopäätöksiä, että tämä rospuutto on välttämättömyys. Olen ikäänkuin kuplassa, odottamassa sen puhkeamista. Sitten tiputaan jonnekin, ehkä parempaan tai huonompaan todellisuuteen.

Se on sen ajan murhe, on vain nyt ja minä olen yksin tässä kuplassa.

Night Musing

Se ei lopu. Se vain kasvaa ja kiihtyy. Mitä enemmän miettii, sitä enemmän menee solmuun.

Tuntuu siltä että kaikki muut pääsivät jostakin saatanan ihmisyystestistä läpi 5-vuotiaana, ja minä jäin sormi suuhun tuijottamaan että mitäköhän tässä. Ja jälkeen jäätiin. Raskasta soutaa...liiankin.

Miksiköhän minä olen vielä valveilla? Kuuntelen lintujen laulua avonaisesta ikkunasta, ja tuijotan näyttöä ilman suurempaa tarkoitusta. Elämä valuu ohi, enkä tartu hetkeen. Se vain on, niinkuin minäkin.

Ilman suurempaa tarkoitusta.