Riitelin isän kanssa tänään. Taas. Raivostun hänen pelkästä äänestään, siitä miten hän puhuu minulle kuin minun pitäisi aina olla valmiina käskytettäväksi, aivan kuin olisin jonkinlainen työntekijä hänelle. Äiti yrittää aina tasapainottaa meidän välejämme, mutta hyvin vaikea korjata asiaa joka johtuu molemmista osapuolista. Minä toisaalta haluan pysyä isästä erossa, kun taas isä ei edes yritä muuttua. Vaikeampaa sekin kai on kun ikä on lähempänä viittäkymmentä. Pattitilanne, kumpikaan ei halua muuttua toisen vuoksi.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
Hassua! Kirjotin melkein ihan saman aikaan blogiin ensimmäisen runon ikinä. Vaikka muu onkin sitten ihan eriä
VastaaPoistaHeh, yhteensattuma tosiaan. Tällä viikolla iski vain se inspis, joten pakko oli siitä jatkaa. Vaikka en ole pitkään aikaan edes lukenut runoja, sain tästä jotenkin innostusta tarttua pariin kirjaan jonka tulen lukemaan uudestaan vähän tarkemmin.
VastaaPoista(Aila Meriluoto: Lauri Viita, ja Rimbaudin Kausi Helvetissä. Suosittelen molempia.)
Rimbaudit luettu mutta voispa ehkä tehdä mieli itsekkin uudestaan kaivaa esiin. Olis kiva saada jostain innostusta:)
PoistaPidän runostasi. Itse kirjoitan aika ajoin paljonkin runoja. Ne eivät välttämättä puhuttele lukijaa, mutta minulle niillä on merkitystä, ja usein olen ladannut ne täyteen omia ajatuksiani ja tunteitani. Joskus on helpompi kirjoittaa "avoin" runo kuin kausaalinen, tavallinen teksti.
VastaaPoistaKiitos, kaikenlainen kirjoittaminen on tullut todettua hyväksi omalle mielenrauhalle ja kehitykselle. Runot ovat olleet osa sitä joskus, mutta päiväkirjan "tavalliset pohdinnat" ovat lähteneet luonnollisemmin kynästä, niin runot jäivät menneisyyteen. Ja runon puhuteltavuus riippuu hyvin paljon lukijasta miten paljon tekstiä jaksaa lähteä avaamaan, joten olen jättänyt ne tästä blogista mieluusti pois. Tämä blogi on tarpeeksi hämärä muutenkin.
VastaaPoistaRunoissa pidän monitulkintaisuudesta (mitä viimeinen säe mielestäsi tarkoittaa?) ja hetken mielentilan kuvailusta. "Hiljaa kaivan hautoja" sopii oman tulkintani mukaan hyvin tänne.
Kaunis runo. :-) Muistan, että oma elämäntilanteeni helpottui aikoinaan huomattavasti, kun lähdin pois kotoa, jätin perheen ja sukulaiset taakse. Vähitellen huomasin, että sukulaiseni ovat niin erilaisia ihmisiä kuin minä, ettemme kerta kaikkiaan voi tulla toimeen, vaikka kuinka yrittäisin. Niinpä aloin etsiä ystäviä ja läheisiä muualta ja kesti kauan ennenkuin löysin ne "oudot" piirit, joista vihdoin sain hengenheimolaisia. Ja tunsin ensimmäistä kertaa eläväni ja olin jopa onnellinen. sitä ennen koin olevani melko yksin maailmassa, väärinymmärrettynä.
VastaaPoistaKiitoksia, olen jo onneksi muuttanut pitkä aika sitten vanhempieni luota pois, joten isäni ei ole enää niin suuri rasite elämälleni. Hän on kyllä hyvää tarkoittava, niin vaikea on laittaa välejä poikki kun ongelmat eivät ole jatkuvasti pinnalla.
PoistaHyvä kuulla kuitenkin että asioilla on tapana järjestyä. Minullakin on tapana löytää tiettyjä ihmisiä joiden kanssa asiat sujuvat paremmin. Olen vain aika laiska yhteydenpidossa.