Lauantai-iltana olen taas kotona. Pari viime päivää olen ollut poissa, mutta nyt pääsin koti-ovesta sisään ja viettämään aikaa itseni kanssa. Mielessäni liikkuu asioita uudella vauhdilla, tunnen uutta energiaa ruumiissa. Toiveikas mutta pettynyt. Kolhuja elämästä syntyy nopeammin kuin luulin.
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti