(Tässä on tekstin pätkiä sossuntädin viime viikolla pyytämästä kirjoitelmasta. Vaikutelma oli kuulemma "huolestuttava.")
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti