Es ist so traurig allein zu sein

Puhun hieman saksaa. Pidän sitä kauniina kielenä. Harmi etten osaa sitä yhtä hyvin kuin englantia.

Es fühlt sich wie alle Hoffnung für mich verloren ist, aber Ich will nur dich wieder zu sehen. So geht es...Ich bedaure. 

Päivä on ollut väsyttävä, ryhmäterapiaa ja vähän ruokaa. Kuuntelen musiikkia, katselen ohi käveleviä ihmisiä. Parvekkeella naamani vääntyy surusta, osin musiikin takia, osin siitä miten väsynyt olen. Yksi uusi nimi jonka opin tänään, yksi kasvo, ääni ja katse. En tuntenut mitään kun puhuin hänen kanssaan. Onttous tuli kävellessä kohti kotia. Kasvoi jokaisen ohitetun kohdalla; en tunne heitä.

Parvekkeelta tultua vajosin sohvalle takki päällä. Puristin käteni ilmaan, pitäen kiinni jostakin jota ei ollut olemassa. Kuvittelin lämpöä, vähäistä liikettä. Mikään ei liikkunut, lehdet ovat kaikki pudonneet puista. Tunnen täydellisen yksinolon, surua, en näe mitään.

Suussa maistuu tuhka, minulla ei ole mitään odotettavaa enää. Vain ensi viikon terapia, ei mitään muuta. Saan viettää aikaa nyt taas itseni parissa. Kadun, mitä minä kadun? En osaa vastata, ja hiljaisuus ei vastaa. Surullisista lauluista kirjoitan elämäni. "Miten monta kyyneltä on näissä kirjaimissa?"

Minulla ei ole rahaa, en voi juoda tuskaani. Ehkä parempi niin, tämä täytyy tuntea, täytyy nähdä se miltä tuntuu, kun ei tehnyt jotain oikein. Se on oikein.

Hakkaan itseäni tunteakseni oikeaa kipua, siirtääkseni sitä muualle. Täysillä, reisiin, kehoon ja kiviseen seinään. Voin vaipua alas, tuntea muuta kipua. Heikkous siirtyy kivusta ulos, ja näin tulen vahvemmaksi? Ei saa paeta, ei saa juoda muuta kuin vettä. Nälkä ei kiusaa minua, en syö. Tulen heikoksi?

Et voi paeta yksinäisyyttä.

Post Scriptum: Kirjoitin tämän eilen, mutta en jaksanut kirjoittaa sitä loppuun kuin vasta tänä aamuna. Mutta joooo.