Is it weird?

Yöllä ajattelee paljon asioita joita on parempi ajatella pimeässä.

"When a man walks into a room, he brings in his whole life with him."

Huomenna tapaan yhden uuden ihmisen, "teetä vai kahvia"-tyyppinen juttu. Olen iloinen kun hän myöntyi, vaikka vähän aavistelinkin vastauksen etukäteen. Juttelimme autossa matkalla jonnekin, takaisin kaupunkiin. En ajatellut asiaa sen pidemmälle kuin että olisi hauskaa tavata joku. Ei kai muuta?

Sitten ajattelen liian pitkälle, mietin kaikkea huonoa mitä voi käydä. Tai jotain hyvää. Seuraa, teetä tai kahvia. Aina mietin etukäteen mitä sanoisi, ei pitäisi. En ole vaivaantunut seurassa, vaan yleensä tarkkailen jotakin mitä on mielessä, kuin istuisin takapenkillä.

Vähän heikko olo nyt, en tee mitään. Katsoin moneen kertaan nähdyn elokuvan. Naureskelin kuitenkin. Jotakin tuttua vuosien takaa, ei muuta.

Mietin mitä en voi sanoa, mitä ei saa sanoa. Mitä en edes kirjoita tänne, koska sekin on tarpeetonta. Pelkään itseäni joskus. Katson tekemisiäni, ja näen jonkun muun nauramassa elokuvalle. Jonkun muun menevän huomenna kahvilaan, istumassa hiljaa tai puhuen. Déjá vu -kokemukset, depersonalisaatio, derealisaatiot, aivojeni solmut...Nyt valdoxania kahden viikon jälkeen.

Näin lääkärini kaksi päivää sitten, kelaan lausuntoa ja lääkkeiden tarkistusta. Sanoin tekeväni itsemurhan ehkä viimeistään 30-vuotiaana. Jos mitään muutosta ei tapahtuisi, silloin varmaan tietäisi kun juttuni ovat venyneet tarpeeksi pitkälle. Haluaisin kuolla metsässä, eikä kukaan löytäisi minua. Toivon eläinten syövän minut. Haluan vain pois ihmiskunnasta, sekä itsestäni.

Liian outo elääkseen, liian harvinainen löytääkseen mitään sopivaa itselleen. Pukujen koot ovat aina puoliväliin sopivia, sitten joko liian tiukkoja tai löysiä. Ihmiset tuntuvat olevan askeleen poissa omasta kehityksestä, mielenkiinnoista, valinnoista ja kokemuksista. Marginaalina oleminen ei tarkoita sinun olevan parempi.

Torstaina olin standup-klubilla, nuoria aloittelevia koomikoita. Porukassa kaljaa ja muuta. Osa jutuista oli hauskoja, sitten tuli viimeinen esiintyjä. Raiskausvitsejä, joista tuli minulle hieman epämiellyttävä olo, mutta kaikki muut nauroivat kovaa. Menin ulos tupakalle, lunta satoi ja minä olin t-paidassa klubin edessä. Siat eivät anna edes takkeja hetkeksi ulos. Mustia muistoja. En halunnut sanoa mitään, joten poistuin.

Tulin kotiin, purskahdin itkuun. Olin väsynyt viinasta, tupakasta ja itsetietoisuudesta. Kukaan ei ymmärtäisi, koska en voinut sanoa mitään. Turhaan olisin sanonutkin, miten jotkut vitsit lakkaavat olemasta hauskoja, kun tunnet jonkun kärsineen. Miltä tuntuu haluta tappaa joku.

Ehkä teen yhtä jatkuvaa virhettä?