Muisto

(My Body is a Cage - Arcade Fire)

My body is a cage, 
that keeps me from dancing
with the one I love.
But my mind holds the key.

[...]

I am living in an age,
that calls darkness light,
though my language is dead,
still the shapes fill my head.

I am living in an age,
whose name I don't know,
though the fear keeps me moving,
still my heart beats so slow.

[...]

I am living in an age that laughs,
when I am dancing with the one I love.
But my mind holds the key...

[...]

Olin juhlissa, asu hankittuna (hieno saksalaisen sotilaan univormu, ja ilman mitään hakaristejä) ja hyvällä mielellä varustettuna. Ihmiset puhuivat, polttivat tupakkaa, joivat ja nauroivat. Minä heidän kanssaan, nauroin, poltin ja join. Elämää, muutosta ja unohdusta. Vaikka tunsin oloni yksinäiseksi, (Keitä tunnen täällä? En ketään niin hyvin kuin haluaisin.) olin juhlimassa.

Sain "kunniamaininnan" asuuni eläytymisestä, kaikilla oli mukavaa, ja palkintoja jaettiin illan kolmelle parhaalle asulle. Minullakin, pieniä virheitä lukuunottamatta, oli varsin hauskaa kerrankin. Tietenkin lääkkeet auttoivat, ja viina ei haitannut niin pahasti ajatuksiani että olisin huomannut. Rajoitin juomista, katselin kanssajuhlijoitani välillä nurkasta. Kuvissa se näkyy: mietteliäs, hieman surullinen katse. Ja päässä soi tietty laulu, päässä kuului tietynlaisia ajatuksia. Toisen näytin, toiset pidän sisälläni ja annan niiden maata.

Juhlat siirtyivät läheiseen pubiin, sitten siellä porukassa istuimme pöydissä, välillä puhuen, välillä mennen ulos tupakalle. Join yhden tarjotun oluen. Kaikki oli tavallista, naiset pitivät asustani (tästä en yllättynyt), ja viereeni istui mustahiuksinen vieras.

Hän kosketti olkaani, sanoi sanoja ja vastasin. Olin tässä vaiheessa etääntynyt jotenkin, baarit ja kovat äänet eivät tuo minua esiin hyvin. Myöhemmin hän kysyi: "Tarviitsä oluen?" siirtäen omaa puoliksi juotua tuoppiaan lähemmäksi minua.

"En tarvitse. Kiitos kuitenkin. Ja mä mielummin haluan, kuin tarvitsen..." sitten lisää sanoja, joita hän kuunteli. Hän vastasi, ja piti sanoistani. Sitten lisää puhetta, muiden kanssa ja tupakoimista ja paikkojen vaihtelua. Minulla ei tapahtunut kai mitään sisälläni mitä olisin huomannut, tämän kaiken tunsin nähneeni ennnenkin. Inhottava ajatteluvirhe aivoissani.

Myöhemmin pyysin naista ulos kanssani tupakalle, saadakseni hetken kahden hänen kanssaan, vähän hiljaisuutta ja parempaa tutustumista. Ulkona huomasin melkein heti miten humalassa hän oli. Hän voi pahoin, ja ei pystynyt pitämään tupakastaan kiinni.

"Tiedäksä..."

"Tiiänkö mitä?"

Hän tumppaa tupakan, ja poistuu sisälle selvästi hyvin pahoinvoivana. Katselin, mietin, ja ajattelin jotakin. Unohdan. Poltan tupakan loppuun, ja menen sisälle. Hän istuu meidän pöydässämme vielä: "Kaikki hyvin?"

"Joo, oon vaan jäässä..."

Hymyilen, unohdan kaiken, ja jatkan istumista, ja muiden kanssa juttelemista. Kahdelta poistuin ystävien ja tuttujen seurassa, joka oli jo osaksi hajaantunut muihin baareihin ja klubeihin.

"Tuu (jokin lähellä oleva klubi, en välittänyt enää ollenkaan juhlimisesta) meidän kanssa!"

"Kotia päin taidan mennä, ilta on nyt vähän mulla ohi."

Kävelin kotini ohi, puiston läpi ja hautausmaalle. Kuuntelin tiettyjä kappaleita, katselin kynttilämerta pimeydessä penkillä. Tupakat olivat loppuneet, tunsin oloni nyt surulliseksi. Nyt ilta on ohi, ei enää juhlia joita odottaa ja miettiä hereillä öisin. Menin kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen, ja kirjoitin illasta päiväkirjaan.

En muista enää kasvoja, tai silmiä. Muistan pitkät mustat hiukset, tietyt sanat ja lauseet. Kosketuksen olalla. Vuoteen minua ei ole kosketettu, tai flirttailtu. Minua on sanottu komeaksi, ja joskus saan ihmiset nauramaan halutessani. Olen ollut kuitenkin pitkään yksin, se on vetänyt minua etäämmäksi kaikista. Tiedän myös, että tämä ei ole mitään satunnaiseen ihastumista, tiedän vain mitä olisin halunnut.

Nyt vain muisto, koko ajan haaleneva. Pettymystä, katson nyt kaikkea etäältä. Mitään ei tule tapahtumaan nyt. Mitään ei tapahtunut silloin. Mikä kauhea tylsyys peitti minut seuraavana päivänä.

En näe häntä enää uudestaan. Silti, myönnän tämän hiljaa itselleni, haluaisin. Että olisi muutakin kuin vain pelkkä muisto.