Luotu

"Cursed, cursed creator! Why did I live? Why, in that instant, did I not extinguish the spark of existence which you had so wantonly bestowed?"

Olento oppii puhumaan, sitten kirjoittamaan omasta elämästään. Katkeruudestaan luojalleen, ihmisille ja itselleen.

Saanko sanat jotka voisivat avata jotakin sisälläni? Saanko tehtyä jotakin, joka kuvaisi sitä tunnetta jota minä tunnen? Saada se ulos?

Se. Outo, kuvaamaton. Mitäänsanomaton. Tyhjiö, kammio. Miltä minusta tuntuu?

En tiedä. On vain niin kovin mitäänsanomaton olo. Tuntuu että lääkkeet eivät auta.

Minun täytyy saada Se ulos. Pahaolo, yksinäisyys. Olento.

Se, jonka yksin loin, annoin elämän. Jollekin, jonka ei saisi koskaan kasvaa kenenkään sisällä.

Mutta mikä Se on? Miksi se seuraa minua? Katsoo yöllä ikkunastani, ja herättää katseellaan? Nimeäkö se kaipaa? Vai loppua olemassaololleen?

Se tuli taas viime yönä. Kolmen maissa, kuten aina. Enkä saanut unta.

Kunpa tämä loppuisi. Ettei tarvitsisi herätä yöllä, ja miettiä miksi on täällä. Ja mitä katua, hävetä ja itkeä silmät päästä.

Kunpa Se lakkaisi seuraamasta. Että minä voisin olla kuka oikeasti olen.

Saada sanat sisältään, ja saada maailma uudeksi niillä luotua. Vanhasta eroon päästä, ja jatkaa matkaa vapaana menneestä. Maalata omat kasvot, ja nähdä ne ominaan.

Itsensä luoneena. Eikä Isän kuvana.