Astun Raadon vastaanotosta ulos kadulle. Kävelen autoani kohti, miettien äskeistä käyntiä.
"Tärkeää olisi ehkä nyt löytää sellainen paikka, missä voisi ihan vain harjoitella olemista ihan oma itsensä..."
Kuulen nimeäni huudettavan. Käännän katseeni oikealle. Pari luokkalaistani tervehtivät minua kauempaa. Vielä muistavat, ajattelen itsekseni. Nostan käden hajamieliseen tervehdykseen, ja jatkan matkaani. En pysty enempään, en halua näyttää itseäni tällaisena. En minä oikeasti ole tällainen, enhän? En vain voi, en pysty, en halua. Menkää pois! Olen oikeasti hauska, huumorintajuinen, utelias, itsevarma ja hyväntuulinen. Olen vain masentunut, niin, niinhän se vain on.
Huokaus.
"...mutta sellasia paikkoja on niin pirun vähän..."
Ihan kuin minuus olisi hävinnyt ilmaan. Sitten katsotaan ikkunasta muiden ihmisten iloista elämää.
Ja ihminen häviää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti