Katumustyö – muistiinpanoja ja merkintöjä

Kuolemaa ei tarvitse etsiä, se odottaa.

Maailman lyhyin tarina: Minä olin.

Miten monta kertaa olen aloittanut, unohtanut, jättänyt kesken, jäätynyt, vääntynyt, peittynyt, hämmentynyt, en osaa enää kieltänikään, menen ulos ja poltan tupakan, toisen ja puhallan taivaan pimeäksi, sylkäisen sieluni maahan, kuljen takaisin, siis edes takaisin.

Toistuu kaikki taas tunnin päästä, ja sitä seuraavan, kunnes huominen on sama kuin eilinen ja viime kuukausi. Unohda. Sama kuin viime vuosi.

Tein taas syntiä, vähättelen ja peitän tuskaani. Olen, en ole, tai siis haluaisin olla, mutkun, sitten, enhän, joo, jooko, ei. Tein itseni erittäin selväksi, hulluksi.

Mitä sitten? Miksi olla, kun voi olla (?!) olemattakin. Olemattomuus ei tarvitse verbiä, tuskin edes adjektiivia. Mitä sitten?

Jos jatkan oleskeluani täällä, en tiedä mitä tästä hyötyisin. Tee mitä haluat, halu on elämä. Yhtä hyvin voisin olla...mitä?

Olen luonteeltani siis pelkuri. Olen pettänyt itseni, sisäisen kuvani siitä.

Joka on nyt aukko, haava, syvyys.

Analysoi toimintaasi. Analysoi. Analysoi. Analysoi, anaalisoi, anaalisaattori, anturavittu, kyö syö myö, teeee On SYNKÄT pilvet, muttei SADETTA,
             
          On KYLMÄ, muttei LUNTA.
       
                                 Pimeä, muttei unta.

[...]

Ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa, seuraa, turvaa...kamppailua, sydämen jyskettä, verta, jänteitä; voiton itseään isommasta.

Kerron sinulle: Elämä on painava. Se painaa enemmän kuin jaksan kantaa. Menestys, kunnianhimo...yksinäisyys, sulkeutuminen tappaa yhtä tehokkaasti kuin aikamme suositut hitaat myrkyt.

Nyt kulkee yksin vailla ominaisuuksia, vailla omaa identiteettiä, menneisyys synkkää historiaa, ei suuntaa, ei siedä nykyisyyttä. Mikä se on. Ihminen, puutteellinen, "entinen eläin." Uskoo parempaan, uskooko? Kyllä kai, mutta sen peittää neurooseihin hukkunut minä, ego. Miksi, miksi aina kysyy. Tuskaa, halua, sanoja ilman suuta. Jossain täällä on toivoa.

Onko?