Vieraantunut

"There are some who have no voices
Or none that will ever speak
Because of the things they know about this world
And the things they feel about this world
Because the thoughts that fill a brain
That is a damaged brain
Because the pain that fills a body
That is a damaged body
Exists in other worlds
Countless other worlds
Each of which stands alone in an infinite empty blackness
For which no words are being conceived
And where no voices are able to speak
When a brain is filled only with damaged thoughts
When a damaged body is filled only with pain
And stands alone in a world surrounded by infinite empty blackness
And exists in a world for which there is no special plan"

Thomas Ligotti (& Current 93) – I Have a Special Plan for This World

Kun ihminen katsoo itseään, kuva on aina puutteellinen ja värittynyt mielialan mukaan. Tämän pitäisi olla ilmiselvää.

Haluan olla yksin. En halua olla yksin yksin. Mitä tämä tarkoittaa? Haluan ihmisiä, mutten kuitenkaan. Ihmissuhteet ovat hyviä ajatustasolla, kaukaisia tällä hetkellä, mutta todellisuus on monien noppien pyörimistä, pari tippuu pöydältä. Sitä ei voi hallita, ja kaikki hallinta yritykset ovat turhia ja vähän aikaansaavia. Enemmän saa irti kun ei yritä hallita, vaan nauttii kaikesta kaaoksesta. Osa kaikesta on hyvää. Osa on pahaa. Plaah, platitudes.

Mitä vain teenkin, olen väärässä omassa mielessäni. Tätä kutsutaan ajatusvääristymäksi, mielenterveyden ja mielialan häiriöitä. Mitä tahansa diagnoosini tarkoittavatkaan, mitä tahansa estynyt persoonallisuus merkitsee. Toteutumattomia fantasioita, kitukasvuinen persoona, reaktioiden välitön sisäänpäin kääntyminen. Mitä tahansa nämäkin lauseet merkitsevät.

Lyön itseäni, koska haluan kivun siirtyvän. Lyön itseäni, koska lyön itseäni. Kipu, josta olen aikaisemminkin puhunut, on nyt vahvempi kuin ikinä. Se estää, se hallitsee, se häpäisee minua. Ahdistus. Se on kipua.

Vuosia sitten halusin oman yksiön. Saisin olla rauhassa, tehdä mitä huvittaa ja kukaan ei sano minulle miten eletään. Sain mitä halusin. Saisin olla varovainen mitä haluan. Nyt en  halua enää mitään, tai ainakin niin tämä jatkuva kaiken arvottomaksi mittaava vääristymä, ristiriita sisälläni huutaa, sitoo elämän kahleisiin, hallitsee kaikkea mitä teen. 

Mitä minä haluan? Mitä minä haluaisin? Mikä on minun paikkani? Miksi minä haluaisin? Kuinka minä voisin haluta?

Kirjoittaa. Se on hyvä. Sanat ovat jossain, mutta ne tulevat kun tulevat. Kirjoitan kunnes kaadun tai kaadan itseni. Poistan tämän blogin, jos vedän lopullisen johtopäätöksen. Ei tarvitse teidän arvailla minne minä olen hävinnyt.

Siinä on yksi, mutta se ei tee elämää. Se on osa, mutta vielä puuttuu toiset.

Haluan parantua. Haluan että näen elämääni ilman tätä...mikä tahansa nyt minua sitten vaivaakin.

Elämän täytyy perustua toivoon. Vaikka se olisikin väärä, sillä ei ole merkitystä, vaan ainoastaan mitä minä teen, sillä on minulle merkitys. Ei tämä paikalleen jämähtäminen, ihmisten pelko, diagnoosit. Ne ovat vain kohtia missä voin kasvaa vielä.

Tämä kaikki on outoa. Yksin vieraalla maalla, vieraammaksi olen kasvanut. Sitä ei voi diagnosoida, tai parantaa. Mutta se on vain kokemus, yksi muiden joukossa. Muut nauttivat mistä nauttivat. Minä nautin yksinolosta, minä nautin. Ja se on se mikä vei minut mukanaan. Puolustusmekanismi, miellyttävä vankila.

Kunpa saisin otteen jostakin, ja loppuisi tämä ikuinen yksinäisyyteen tippuminen.

Kuolemakin on lopulta vain sinetti yksinäisen elämän päällä.