Rikki mennyt ihminen

En nyt kykene vastaamaan mitään kommenteihin, pääni yrittää saada selvää itsestäänkin, vähin tuloksin.

En halua elää vanhaksi. En halua kokea, mitä vuosikymmenten aikana kerääntynyt yksinäisyys ja masennus tekevät mielelle ja keholle. En halua nähdä edes normaalia vanhentumista. Ihmisen ei ole tarkoitettu elää yli 60-vuotiaaksi, minkä monet sairaudet todistavat. Keho hajoaa, joillakin ei, joillakin nopeammin.

Kerronpa teille nyt harvinaisesti tällä hetkellä menevästä parisuhteestani. Tapasin kyseisen kauniin ihmisen maaliskuussa. Olin silloin vielä vakaassa lääkityksessä, joka toimi, ja kykenin toimimaan sosiaalisena eläimenä mikä ihminen on. Kaikki oli alussa hyvin, loistavasti itseasiassa.

Sitten lopetin lääkityksen rahanpuutteen vuoksi. Valdoxan maksaa 80 euroa loota, johon minulla ei sillä hetkellä ollut varaa. Joten, hei, minäpä lopetan sen kokonaan. Vitun älykäs liike.

Mieli mustui, paloi, ja sain tavata hänen ystäviään ja läheisiään sisäisen kriitikon ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Eihän siitä mitään tullut, annoin itsestäni todella sulkeutuneen ja kyvyttömän ihmisen vaikutelman. Leuat olivat juurtuneet kiinni toisiinsa. Sanat sain vääntää ulos. Tuntui kuin kaikki maailman elämisen tuomarit ja sosiaaliset nerot tuomitsivat jokaisen eleeni. Masennuskaappi on paska paikka.

 Sosiaaliset epäonnistumiset vahvistivat sisäistä narratiivia epäonnistuneesta itsestä, epäonnistunut persoona. Luuseri. Elämätön tylsimys. Pelkuri. Lisää taakkaa täynnä olevaan päähän. Kriitikko huudattaa levyjään kellonympäri.

Sitten kaunein ihminen lähti matkalle. Hän oli suunnitellut sitä ystäviensä kanssa pitkään, säästänyt ja ahkeroinut sen eteen. Olin onnellinen että hän pääsi lähtemään matkalle, mutta samalla tiesin että yksinäisyys tulee tekemään temppuja minulle pitkän ajan kuluessa. Kaksi kuukautta reissussa.

Lääkäri kirjoitti minut osastolle rutiinikäynnin jälkeen. Siellä sitten olin muiden järkkyneiden mielten kanssa hiljaa kaksi viikkoa. Näin millaisesta pulasta on kyse psykiatrisilla osastoilla.

Hoitajia oli vähän. Joskus en nähnyt omahoitajaani päiviin. Päivittäiset ryhmät, joissa tehdään vaikka rentoutusharjoituksia, tuntuvat sairaalta pilalta. Muut hoidokit olivat puolikatatonisissa tiloissa, muita sosiaalisesti häiriintyneitä, tai muita todella sääliä herättäviä tapauksia. Yhdellä aikuisella niskapartaisella miehellä oli Karvinen-paita päällä viikosta toiseen. Eräs vanhus ei liikkunut tuolista TV:n äärellä muuten kuin syömään ja nukkumaan.

Lähdin pois, ei järkeä olla paikassa missä päivästä toiseen mietit miksi olet siellä.

Sitten heinäkuu. Ei muistikuvia. Olin kai yksin. Tilani ei parantunut.

Takaisin osastolle elokuussa, nyt itsemurhariskin takia. En tiedä edelleenkään mitä hyödyn siitä, mutta aloin käymään osastolla salilla. Jos ei muuta, niin liikuntaa. Miksi ei.

Sain tänä aamuna viestin että kaunein ihminen lähtee taas syys-lokakuussa yksin matkalle. Hän haluaa kokeilla itseään. Haluan olla onnellinen hänen puolestaan, haluan että hän on onnellinen. Mutta en näe miten hän voi olla onnellinen minun kanssa, en näe miten kukaan voisi olla onnellinen minun kanssa.

Minä koin että hän torjui minut yksin lähtiessään. Tuntui siltä ettei edes hän halua olla kanssani. Minä en kelpaa edes omalle tyttöystävälleni! Minä olen epäonnistunut! Hän ei halua minua enää! Hän ei rakasta minua! En merkitse mitään hänelle! Itseinho ja pelkomoodi täysillä päälle.

Sitten helvetinmoinen syytöskierre, mitä kadun nyt, että miten hän voi jättää minut taas yksin. Minun yksinäisyyteni nielaisee kaiken, se on pohjaton kuilu jonne olen tippunut. Nyt se tuhoaa parisuhteenikin.

Liian raskasta, liian tuttua hänelle. Olen riippakivi sairaana.

Nyt kun katson ajatteluani siinä hetkessä, näen vain oireita.
Hypersensitivity to rejection or criticism.
Feelings of inadequacy.
Self-loathing.
Mistrust of others.

Olen sairas ihminen. En halua tätä elämää. Olen rikki ja rahaton.

Kunpa joku tappaisi minut.