Outo elämä. Katselen parvekkeelta kun ihmiset kävelevät ohi, ja mietin että heillä on paikka jonne he ovat menossa. Seuraan joitakin katseellani pidempään kuin toisia. On kylmä, mutta en halua mennä sisällekään. On tylsää. Merkkaan päiviä, niillä ei ole kauheasti merkitystä minulle. Ikuinen toisto vie terän ajatuksista, ja teen kaikkea sairasta itselleni tahtomatta.
Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.
Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.
Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.
Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.
Ja tyhjän, surkean elämän.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Voima valuu maahan
Aamulla, kuten mainitsin, kävin lääkärissä. Sain elokuun loppuun asti sairaslomaa, ja keskustelimme mikäköhän minua vaivaa. Post-traumaattisen stressihäiriön piirteitä, estynyttä persoonallisuutta, epävakaata persoonallisuushäiriötä, plääplääplää masennus. Tällä cocktaililla pääsee vähäksi aikaa tuille.
Ahdistuin käynnin jälkeen tilanteestani, en näe oikein mitään millä murtaa tätä kierrettä. Hain yliopistoon, haluaisin päästä suoraan sisälle, mutta eihän se niin helppoa ole. Haluaisin tavata nyt jonkun turvallisen ihmisen, mutta sellaista ei enää ole elämässäni. Olen yksin kuten joskus monta vuotta sitten. En voi lähestyä ketään, koska ahdistuneisuuteni tekee kaikki lähestymisyritykset naurettaviksi. En pysty muuhun kuin yksinoloon, kaikki muu on fantasiaa. Voisin tehdä jotain hyödyllistä, voisin kirjoittaa kirjaani. En halua, en tee.
Elämäni on kehää, kuljen siinä ympyrää, katson säleikön välistä ulos. Se on siellä, elämä, mutta minä en osaa vielä muuta kuin tämän ympyrän. Haluaisin maalata itselleni oven, sitten sanoa muille olevani nyt kunnossa. Vomani kuluvat nyt kuitenkin tähän kehään, kuljen sitä uskonnollisesti ja tarkkailen sitä. Uskon että se valmistaa minua johonkin, ulos pääsemiseen, mutta on osattava tehdä ensin se ovi.
Ja sitä ei ole.
Masennuskausi tulossa. Ehkä
Katselen ikkunasta ulos, lääkärini vilkuilee välillä papereihin ja kysyy lääkärikysymyksiään. Mietin mitenköhän moni kulkee tällaista polkua, jossa käydään lääkäreillä ja terapeuttien luona selvittämässä pääkoppaa. Kaikki vain koska olin lapsena enemmän yksin kuin muut. Ei sitä lapsena tajunnut.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Olen sairas
Saatanan lähettämä tauti iski illalla. Väsymys painaa luomia, poltetta rinnassa ja otsassa. Revin rikki itseäni vessassa tarpeillani, oksennan kesken kaiken. Tunnen itseni haamuksi. Onneksi tämä pöpö ei iskenyt perjantaina, en olisi pystynyt mihinkään. Lojun nyt tietokoneen edessä, hengitys rähisee vähäsen. Pystyn ajattelemaan sentään.
Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.
Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.
Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.
Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?
Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.
En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.
Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.
Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.
Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.
Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.
Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?
Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.
En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.
Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.
JES
Sain tietokoneenkin nyt toimimaan. Kolme laatikkoa sekalaista kamaa on vielä tyhjentämättä. Suurimmaksi osaksi DVD-bokseja ja pelejä. Kirjat ovat hyllyssä, ne kyllä pitää järjestellä uusiksi.
Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.
Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.
Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.
Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.
Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.
Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.
tiistai 26. helmikuuta 2013
Captain's Blah: The Dawn of the First Day, 69 hours remain
Tänään hankin muuttolaatikot. Kirjahylly on nyt puoliksi tyhjä. Sovittelin avainasian ja sängyn asuntoon. Tekisi mieli nyt vain nukkua omassa kämpässä, mutta perjantaina 11:30 on vasta paku valmiina viemään tavarat. Siihen asti virun täällä, valmistellen kaikkea.
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
maanantai 25. helmikuuta 2013
Olen surkea erakko
Pidän kirjastosta. Se on kävelymatkan päässä kadun lopussa, joten siellä on mukava tehdä viikottainen kävelyretki. Teen aina paljon löytöjä, ja en pelkää katsoa uutuushyllyäkään. Lyhyesti: Rakastan kirjoja.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Häpeä
Minulla ei ole taaskaan mitään uutta sanottavaa. Joudutte kestämään minua taas yhden kirjoituksen verran.
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
lauantai 23. helmikuuta 2013
Miksi kynä ei liiku: Sairas mies sairaassa paikassa (A Serious Man On a Serious House On Serious Earth)
(Tässä on tekstin pätkiä sossuntädin viime viikolla pyytämästä kirjoitelmasta. Vaikutelma oli kuulemma "huolestuttava.")
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
perjantai 22. helmikuuta 2013
15:33
Kello on noin paljon kun aloitan kirjoittamaan tätä. Olen humalassa.
Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.
Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.
Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.
Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.
Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.
Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.
Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.
Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.
torstai 21. helmikuuta 2013
Tiedät olevasi jumissa kun:
Viikonpäivät muistuttavat toisiaan niin paljon että et osaa erottaa niitä toisistaan.
Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?
Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.
Kirjoittaminen on syy elää.
Kulutat paljon päihteitä.
Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.
Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.
Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.
Turhaudut tapoihisi.
Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.
Petyt läheisiin ja itseesi.
Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.
Yksin ei ole niin paha olla.
Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?
Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.
Kirjoittaminen on syy elää.
Kulutat paljon päihteitä.
Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.
Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.
Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.
Turhaudut tapoihisi.
Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.
Petyt läheisiin ja itseesi.
Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.
Yksin ei ole niin paha olla.
50 senttiä
Kävin eilen illalla kirjastossa. Mukaan tarttui nyt Baudelairin Pahan Kukkia, koska en ole sitä vielä lukenut. Bukowskin runokokoelma ja Huxleyn Brave New World. Lionel Shriverin We Need to Talk About Kevin.
Kirjastontäti kertoi muovipussin uuden hinnan, ja kun tarjosin ajokorttiani, täti sanoi että sitä voi "käyttää vain kerran hätälainaukseen jos sinulla ei ole kirjastokorttia mukana." Mietin vähän aikaa tätä, mitäköhän väliä sillä on mitä korttia käytän lainaukseen? Maksaakohan se jotain? Typerämpää juttua en ole kuullut vähään aikaan. Kai siinä on jokin syy oltava.
Kävelin kirjaston takaovesta ulos, raivasin siellä olevasta penkistä lumet pois ja istuin tupakalle. Olin varmasti erikoinen näky: parin kuukauden lumien keskellä tupakoiva vinksahtaneen näköinen nuori mies. Sylissä oli 30 senttiä kalliimpi muovipussi täynnä kirjoja. Kuuntelin musiikkia exäni nappikuulokkeilla. Lievää ahdistusta ja kehäpäätelmiä. Tuttua kauraa.
Tunsin kateutta katsellessani ihmisten kulkevan ohi, miten helppoa olisi vain olla joku muu. Miksi minä valitsin yksinolon taakakseni? Tiedän että tämän miettiminen vain pahentaa asioita, mutta se vain pakottaa tiensä minun ajatuksiini. Sitten olin hiljaa.
Ei ollut mitään sanottavaa kenellekään.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Meditations
Tunnen pettymystä teksteissäni usein. En näytä täällä kaikkea itsestäni, koska se ei tunnu kuuluvan tänne. Tuon tänne pahan oloni, annan sille tällaisen alueen missä se saa sanoista muodon. Jotkut lukevat sitä, ehkä jotkut jopa tuntevat ymmärtävänsä. En ole välittänyt jos teksti ei ole hyvä, olen vain kirjoittanut sen ja kokenut päässeeni hetken verran pidemmälle itseni kanssa. Koen tekeväni jotain tärkeää itselleni, kaikki muu tulee tämän mukana. En kykene tämän parempaan vielä (lause joka on aina totta), mutta tunne että asiat paranevat kun niitä oppii katsomaan uusista näkökulmista on paras asia mitä saan kirjoittamisesta.
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Sodassa ja Rauhassa
Aurinko säteili pistävästi silmiini kun kävin parvekkeella vetämässä päivän ensimmäisen röökin. Nurkassa lojui unohdettu roskapussi viime vuodelta. Linnut lauloivat ja minä pohdin masennustani. Mietin mitä pitäisi tehdä, kun sairauteni tuntuu tuhoavan monia mahdollisuuksia elämässäni.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Another day
Riitelin isän kanssa tänään. Taas. Raivostun hänen pelkästä äänestään, siitä miten hän puhuu minulle kuin minun pitäisi aina olla valmiina käskytettäväksi, aivan kuin olisin jonkinlainen työntekijä hänelle. Äiti yrittää aina tasapainottaa meidän välejämme, mutta hyvin vaikea korjata asiaa joka johtuu molemmista osapuolista. Minä toisaalta haluan pysyä isästä erossa, kun taas isä ei edes yritä muuttua. Vaikeampaa sekin kai on kun ikä on lähempänä viittäkymmentä. Pattitilanne, kumpikaan ei halua muuttua toisen vuoksi.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Maanpako
Tämä viikko on ollut minulle raskas. Juttelin koko viikon minua paljon vanhempien ihmisten kanssa, niitä näitä. Vaikka tunnen suurta sympatiaa kaikkia kärsijöitä kohtaan, en mahda mitään vieraaantuneisuudelleni. Kun olen saanut kostoni, mitä sen jälkeen voi tapahtua? Muutakin kuin suunnaton tyhjyys tänä aikana syntyneelle katkeruudelle ja pakotetulle kokemukselle mitä kutsutaan elämäksi? Tunne siitä että kukaan ei voi nähdä, kukaan ei voi ymmärtää.
Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.
Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.
Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.
Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.
Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.
Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Every night
Nyt tulee sellaista asiaa jota olen miettinyt kehtaanko siitä edes kirjoittaa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän blogin tarkoituksena on perinpohjainen itseanalyysi, joten voin kirjoittaa nyt unista.
Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.
Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.
Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.
Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.
Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.
Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.
Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.
Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.
Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.
Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.
Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.
Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Kuntoon
Onpas ahdistava paikka. Täynnä elämän kolhimia ihmisiä, katkeria ja huonosti toipuvia. Kaiken peittää tuska ja toivottomuus. Täällä näkee Suomea.
Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?
Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.
Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.
Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.
Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?
Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.
Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.
Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Sunnuntai mietintää
Ensi viikolla olen menossa kuntoutukseen. Onneksi nyt asiat tuntuvat vähän selkeiltä, että tiedän mistä puhun yhteiskunnan ja ihmismielen asiantuntijoille. Psykologi, psykiatri, sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti jonkinlainen työelämänneuvoja pääsevät tonkimaan elämäni likaisia nurkkia. Tunnen rauhallisuutta, mitään ihmeellistä siellä tuskin tapahtuu. Näen tässä pienen irtioton mahdollisuuden nykyelämästäni, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.
Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.
Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.
Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':
Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.
Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.
Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)