Outo elämä. Katselen parvekkeelta kun ihmiset kävelevät ohi, ja mietin että heillä on paikka jonne he ovat menossa. Seuraan joitakin katseellani pidempään kuin toisia. On kylmä, mutta en halua mennä sisällekään. On tylsää. Merkkaan päiviä, niillä ei ole kauheasti merkitystä minulle. Ikuinen toisto vie terän ajatuksista, ja teen kaikkea sairasta itselleni tahtomatta.
Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.
Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.
Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.
Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.
Ja tyhjän, surkean elämän.
mä teen just samaa. ja mietin samaa. ja se on raskasta, saisitpa jostain voimia
VastaaPoistaTämä on vain elämää, ja meillä sattuu olemaan sairaus joka tekee sen vaikeammaksi. Tiedän että selviän tästäkin "depressiivisestä episodista," koska kaikki aikaisemmatkin ovat menneet ohi.
PoistaSe vain kestää vähän aikaa. Kiitos mukavasta kommentista.