Voima valuu maahan

Olo on nyt tyhjä, ja en ole taaskaan tekemässä mitään perjantai-iltana. Yksinäinen elämä minulla.

Aamulla, kuten mainitsin, kävin lääkärissä. Sain elokuun loppuun asti sairaslomaa, ja keskustelimme mikäköhän minua vaivaa. Post-traumaattisen stressihäiriön piirteitä, estynyttä persoonallisuutta, epävakaata persoonallisuushäiriötä, plääplääplää masennus. Tällä cocktaililla pääsee vähäksi aikaa tuille.

Ahdistuin käynnin jälkeen tilanteestani, en näe oikein mitään millä murtaa tätä kierrettä. Hain yliopistoon, haluaisin päästä suoraan sisälle, mutta eihän se niin helppoa ole. Haluaisin tavata nyt jonkun turvallisen ihmisen, mutta sellaista ei enää ole elämässäni. Olen yksin kuten joskus monta vuotta sitten. En voi lähestyä ketään, koska ahdistuneisuuteni tekee kaikki lähestymisyritykset naurettaviksi. En pysty muuhun kuin yksinoloon, kaikki muu on fantasiaa. Voisin tehdä jotain hyödyllistä, voisin kirjoittaa kirjaani. En halua, en tee.

Elämäni on kehää, kuljen siinä ympyrää, katson säleikön välistä ulos. Se on siellä, elämä, mutta minä en osaa vielä muuta kuin tämän ympyrän. Haluaisin maalata itselleni oven, sitten sanoa muille olevani nyt kunnossa. Vomani kuluvat nyt kuitenkin tähän kehään, kuljen sitä uskonnollisesti ja tarkkailen sitä. Uskon että se valmistaa minua johonkin, ulos pääsemiseen, mutta on osattava tehdä ensin se ovi.

Ja sitä ei ole.