Satunnaisia tuntemuksia

What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.

A. Camus

Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.

Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.

Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.

Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.

Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?

On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.

Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.

Elämässä niitä tulee.

Ihminen häviää

Astun Raadon vastaanotosta ulos kadulle. Kävelen autoani kohti, miettien äskeistä käyntiä.

"Tärkeää olisi ehkä nyt löytää sellainen paikka, missä voisi ihan vain harjoitella olemista ihan oma itsensä..."

Kuulen nimeäni huudettavan. Käännän katseeni oikealle. Pari luokkalaistani tervehtivät minua kauempaa. Vielä muistavat, ajattelen itsekseni. Nostan käden hajamieliseen tervehdykseen, ja jatkan matkaani. En pysty enempään, en halua näyttää itseäni tällaisena. En minä oikeasti ole tällainen, enhän? En vain voi, en pysty, en halua. Menkää pois! Olen oikeasti hauska, huumorintajuinen, utelias, itsevarma ja hyväntuulinen. Olen vain masentunut, niin, niinhän se vain on.

Huokaus.

"...mutta sellasia paikkoja on niin pirun vähän..."

Ihan kuin minuus olisi hävinnyt ilmaan. Sitten katsotaan ikkunasta muiden ihmisten iloista elämää.

Ja ihminen häviää.

Ruosteruoja

Masennus on sitä että virta vie mennessään, eikä ole voimia uida vastavirtaan. On vain hyvä maata sängyn pohjalla, hiljaa mädäntyen omaan tuskaansa. Eihän siinä ole järkeä, ei mikään siinä oikeasti parane, mutta voimia ei ole nousta.

"Pitäisi mennä kouluun, pitäisi kirjoittaa esseet, pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi olla harrastuksia, pitäisi jatkaa tällä tavalla eläkeikään saakka." Mutta jostain pitäisi saada voimaa ja iloa tähän kaikkeen.

Mistä?

Ystäviä ei ole, ja viihdyn paljon paremmin yksin. Harrastuksia ei ole, ellei lukemista ja pelien pelaamista lasketa. Elokuvia nyt tuskin kukaan laskeekaan harrastukseksi. Saati sitten TV-sarjoja.

Mutta minäkin olen ihminen. Minäkin haluan elää, ja tuntea itseni merkitykselliseksi. Haluan kävellä jonkun kanssa pitkin öisen kaupungin katuja ja tuntea kuuluvansa sen ihmisen seuraan. Jakaa ajatuksiaan. Nauttia keskusteluista.

Nauraa.

Siitä on pitkä aika milloin joku ihminen on oikeasti naurattanut minua hauskuudellaan/omaperäisyydellään seurassani. Tuntuu, että nykyään nauran vain etten vaikuttaisi kylmältä.

Haluaisin jonkin harrastuksen josta voisin nauttia, ilman että se tuntuu pakotetulta. Luovuus olisi tärkeää. Itsensä toteuttaminen. Kai tämä blogi nyt saa luvan toimittaa sen virkaa.

Ihmiset ovat minulle luontaan työntäviä. Tunnen itseni huonommaksi muiden seurassa, ikään kuin pakotetuksi. Pitäisi olla joku oikea ihminen, sillä eihän tällainen kummitus ketään kiinnosta. Pelästyisivät vain pois.

Aah. Itsensä vähättely. Masennus tunkee itsensä kaikkialle.

Sanotaan asia vaikka niin, että minun heimoni on harva ja hävinnyt taivaan tuuliin.

Tällä polulla pitää olla vahva, eikä ruosteen syömä.

"It's not that I hate people, I just feel better when they're not around." Henry Chinaski/Charles Bukowski

Kaivattu Yksinäisyys

Minä olen vääristynyt pala Jumalaa. Minä en kaipaa ihmisiä lähelleni. Olen tyhjiö, mutta samaan aikaan täynnä.

On eheä olo kun on yksin. Ei ole toisia katsomassa ja tuomitsemassa. On vain oma maailma, eikä muita ihmisiä sitä häiritsemässä.

Mutta kun se maailma on niin tyhjä.

Siksi pitää kieriskellä materialistisessa orgasmissa, täyttää tyhjiö peleillä, musiikilla, kirjoilla, internetillä, tv-sarjoilla, elokuvilla JA IKUISELLA MIETTIMISELLÄ MITÄ TÄLLÄ KAIKELLA ON VÄLIÄ?

Ei kai mitään. Jumalakin kuoli tylsyyteen.

Nihilismi on Jumalan kuoleman aiheuttama tyhjiö ihmisen sisällä. Ei ole arvomaailmaa jota seurata. On vain minä-kuva, joka vahvistuu tai kuolee. Täytyy seurata omia polkujaan, muuten on vain heikko lammas joka ei osaa tehdä omia valintojaan.

Mutta kun minä olen ollut niin kauan yksin. Miten voi olla olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostasi? Puu kaatui metsässä, ja niin pois päin.

Minä haluan rakastaa, olla hyvä ja elää omaa elämääni. Mutta minä en voi rakastaa, kun inhoan itseänikin. En voi olla hyvä, koska maailma on vääristänyt minua liikaa. Omaa elämääni ei ole koskaan ollutkaan.

Luominen tuntuu hyvältä. Saada sanat sisältään ja taikoa ne eteensä. Ehkä tämä on hyvä asia? Tätäkö varten minä olen täällä?

Mutta minä olen silti yksin. Ja tämä maailma on tyhjä.

Tyhjyys

"Tyhjyyttä ei voi selittää. Se vain on."

Sitä vain katsoo taaksepäin pientä maallista vaellustaan, ja miettii omia valintojaan. En minä tänne tullut suuria tekemään, saati sitten puhumaan.

Miksi sitten joku blogi?

Että tyhjyys täyttyisi. Että olisi sanat kuvailla tyhjyyttä.

Ehkä se ei olisi sitten niin tyhjä paikka.