Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.
Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.
Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.
Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.
Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?
Mutta se on vain showta.
En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.
Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?
Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?
Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?
Pelle, jolla on nokkelia juttuja.
Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.
"How does that work out for you? Being clever?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti