Tunnustan

Olen  pelkuri. En halua ottaa riskejä, pienennän elämisen mahdollisuuksia jokaisella hetkellä jona en tee mitä todella haluan. Olen turvautunut viinaan estääkseni kyllästymisen elämääni, mutta samalla halveksin isääni joka tekee samoin. Olen tehnyt, ja teen, tyhmiä valintoja. Haluan lopettaa tämän ja unohtaa sanan "mutta".

En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?

Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.

Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.

Ch-ch-ch-ch-Changes

Yksi asia mistä en pidä kirjoituksessani on tekstin itsetietoisuus. Kirjoitan liikaa sisältäni, ikäänkuin yleistykseni olisivat maailmaan kirjoitettuja totuuksia. Pääni sisäistä maailmaa ne kuvaavat hyvin, kunpa mielikuvat vastaisivat todellisuutta niin olisi helpompaa korjata se mitä tekee väärin.

Pitää sijoittaa ego maailmaan, ei maailmaa egoon.

Olen pitänyt todella paljon vihaa sisälläni, olen siirtänyt todella paljon tätä vihaa maailmankuvaani ja itseeni kääriytymiseen. Nyt minun pitää avata tämä kaikki, ja se ei toteudu pelkästään miettimällä.

Olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa en voi toteuttaa tätä vapaasti. Huono parisuhde joka tuntuu sulkevan enemmän kuin avaavan. Ensi viikolla tämä muuttuu. Muutos on aina hyvästä, sitä kautta kasvaa tai kutistuu.

Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä. Olen ollut siinä suhteessa passiivinen, tämän voin korjata.

Olemme kaikki vahvempia kuin luulemme.

Ongelmakäyttäjä

Kävin taas kävelyllä.

Pimeä kaupunki miellyttää minua enemmän. Vastaantulijat ovat harvempia, vauhti on rauhallisempi. Tilaa on muullekin kuin omille asioille. Mutta eihän ihminen olisi mitään, jos hän ei ajattelisi jatkuvasti itseään.

Olen tietokoneen ongelmakäyttäjä. Heti kun herään, nostan iPhonen yöpöydältä ja alan lukemaan joko reddittiä tai hesaria. Sitten aukeaa kone, ja teen jotain muuta. Nykyajan Skinnerin rottana tämä tuo elämääni muuta ajateltavaa kuin oman tyhjän tyhmän elämäni, ja olen pysäyttänyt kehitykseni ihmisenä. (Idea poimittu täältä. Sad Pictures for Children lähentelee nerokkuutta nettisarjakuvana.)

Tietokone (tai netti) on luonut elämäni tyhjiöön toiston joka miellyttää minua, kun taas muut ihmiset löytävät tämän toiston (mielihyvän) baareista, kerhoista, ihmissuhteista,  BB:stä, kirjoista, lenkkeilystä tai kutomisesta. Elämästä, muista ihmisistä. Minä taas olen tyytynyt istumaan näppäimistöni takana, eristäytyen, luoden itselleni maailmankuvan jossa olen muista ihmisistä täysin erillään; poikkeus.

En kuitenkaan usko että olen täysin ainutlaatuinen tässä maassa tai maailmassa tämän suhteen, me kaikki vain istumme hiljaa omien näppäimistöjen takana, joten mahdollisuudet tavata kaltaisiani on aika rajattu.

Ylläoleva oleva teksti kyllästyttää minua, mutta annan sen olla. Haluan saada tämän ulos minusta, sillä olen pitkään ajatellut tätä kaikkea. Olen turhautunut itseeni, haluan muutosta. Mitä se on, sitä en ole saanut muotoiltua. Olen vain ollut, kuten monet muutkin helpon tien kulkijat, välinpitämätön suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Se on toiminut oikein hyvin. Vaihtoehtojen luominen on vain paljon vaikeampaa kun on elänyt monta vuotta valitsemassaan vankilassa. Sieltä pääsee pois, mutta se vaatii melkein yhtä paljon työtä kuin muurien nostaminen.

Mukavuus ja helppous ovat nykyajan ihmisen kahleet mielen ympärillä. Niistää pääsee irti kun itse valitsee, mutta syy siihen pitää löytää. Jotkut valitsevat uskonnon tai ruokavalion. Tämän hetkinen post-moderni, post-industriaalinen länsimainen kulttuurinen konteksti (hehheh) tuottaa kaltaisiani krypto-nihilistisiä hipstereitä, jotka eivät lopulta usko mihinkään. Eivät edes itseensä. Siinä on minun sudenkuoppani. Olen ihmisen hahmossa kulkeva tyhjiö, joka määritteli itseään pitkään ulkoa tulevien vaikutteiden perusteella, jotka loppujen lopuksi eivät tarkoittaneet minulle yhtään mitään.

Olisi tyydyttävää saada tähän kaikkeen selkeä vastaus, mutta se taitaa olla pitkän matkan takana.

Satunnaisia tuntemuksia

What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.

A. Camus

Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.

Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.

Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.

Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.

Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?

On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.

Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.

Elämässä niitä tulee.

Jester

2012, minne viet minut?

2011 vei omaan kotiin, rauhaan ja mukavaan turtumiseen. Vähäisiä voittoja ja tappioita. Pelimerkit vain hupenevat. Kuin olisin pyyhkinyt ahdistuksen mukana osan itsestäni. Hengen.

Sen takia en ole kirjoittanut mitään; en edes itselleni. Tahto tehdä asioita on hävinnyt. Kuten myös halu olla vähäisten ystävienikin kanssa missään tekemisissä. Narri joka ei naurata, ei ole mitään. Ja se on tällä hetkellä tyydyttävä olotila. Mutta ei ikuisesti.

Naurun mukana kuolemaa tekee myös minuus hiljaa. Ehkä se on hyvä asia? Niin paljon vahinkoa olen itselleni tuottanut. Ja eikö vanhan kuolema tee uudelle tilaa?

Voiko tyhjän päälle rakentaa?

Elonmerkkejä

Olen elossa. Toistaiseksi, mutta niinhän se on aina. Olen voinut hyvin, keskiverrosti, huonosti ja hyvin huonosti, kiitos kysymättömästä kysymyksestä.

Ei, en ole luonut uusia ihmiskontakteja, näytän tyytyvän nykyisiin kahteen ja puoleen jota minulla on. Niitäkin pidän yllä vaihtelevalla menestyksellä ja mielenkiinnolla. Sen puolikkaan jonka kanssa joudun asumaan sen toisen kokonaisen ystäväni kanssa, en ole vaihtanut mitään muuta pariin viikkoon kuin satunnaisen tervehdyksen. Samantekevää (yksi suosikkisanoistani, tiedän).

Niin, olen muuttanut. Liike parempaan tai huonompaan, en tiedä, mutta nyt näytän tyytyvän tyhjään ja toistoon joka on tarttunut elämääni. Tyhjään toistoon. Niin.

Sellaiseksi elämä on minulle tullut. Välttäen muita kuin kahta ystävääni, ja sietäen puolikasta ja muita.

Olen elämäni rappiossa. Ruumiini voi pahoin, ja elämästä on tullut entistä enemmän vain mielen sisäinen simulaatio. Pitkistä kävelyistä yömyöhään nautin kyllä paheeksi asti. Silloin on vain minä.

Rikkoa toisto. Koputtaa seinään. Ehkä se vastaa.

Life Is Strange

Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?

Aloita alusta, kerro ongelmasi.

Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.

Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.

En ymmärrä muita ihmisiä.

Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.

Vai onko se sittenkään?

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.

Miksi en vain mennyt muiden mukana?

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Ad Exit

Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.

Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.

Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.

Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.

Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Mutta se on vain showta.

En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.

Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?

Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?

Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?

Pelle, jolla on nokkelia juttuja.

Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.

"How does that work out for you? Being clever?"

Blank

"Sometimes I just feel blank."

Toistuva tunne on irrallisuus. Tunne siitä, ettei minuun oikein mikään ole jäänyt elämään tässä elämän varrella. Teen jotakin harrastusta tai jotain muuta väkerrystä vähän aikaa, sitten kyllästyn ja unohdan koko homman alkutekijöihin. Esimerkiksi minulla on Judossa keltainen vyö, miekkailua harrastin peräti aloituskurssin ja kerran kävin harjoituksissa. Esimerkkejä on lisääkin, mutta ei kiinnosta listata niitä.

Tämä blogikin uhkasi jäädä "irralliseksi" osaksi elämääni, mutta olen päättänyt kirjoittaa tätä niin pitkään kuin tätä riittää. Jostakin on pidettävä kiinni, muuten putoaa pohjalle.

Tai no, pohjallahan minä olen.

En minä edes tiedä mitä minä tällä yritän sanoa. Blogi ihmisille, joilla ei ole mitään sanottavaa.

Tuntuu siltä, kuin kartoittaisin merta pelastusveneestä.

Tarpeeton ihminen

"Minä vihaan tätä elämää,
minä vihaan tätä elämää,
minä vihaan tätä elämää,
minä vihaan tätä elämää,

Eikä kukaan tiedä kuka minä olen,
eikä kukaan tiedä kuka minä olen,
eikä kukaan tiedä kuka minä olen,
kuka minä olen?"

Nyt on tyhjä olo. Aamulla oli terapiakäynti. Keskusteltiin outoudestani ja perkele sketsisarjoistakin (Kyllä, terapeutit höpisevät joskus ihan joutavia. Mikäs siinä kun palkka juoksee samalla.).

Terapeuttini Raato (peitenimi, siis daa) sanoi että minulla vaikuttaisi olevan estynyt persoonallisuushäiriö(?). Olen oikeasti mukava ja fiksu kaveri, mutta kun se on joskus näyttänyt itseään, sitä on haukuttu ja minä olen rakentanut itselleni suojamekanismin suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Tämä sitten estää minua toteuttamasta itseäni sosiaalisesti.

Sitten katsellaan maailmaa ikään kuin valmiiksi voitettuna. "Ei minusta kukaan pidä. Ei minusta kukaan välitä. Yhyy, ranteet auki ja vessaan itkemään."

Raato joskus vertasi ystäviä peileihin. Niiden kautta rakennamme kuvaa itsestämme, ja sitä kautta opimme tuntemaan itsemme myös paremmin. Positiivisten suhteiden puuttuminen rakentaa vääristynyttä minäkuvaa, ja aiheuttaa voimakasta masentuneisuutta helposti.

Sitten sitä yrittää miellyttää muita saadakseen ystäviä. Ei toimi, jolloin minussa oleva provosoija iskee päälle: Haistakaa paska, ette te minua tunne, tai tule tuntemaankaan.

Parempi olla yksin, kuin tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi.

Sitten sitä istutaan maanantaina kotona kirjoittamassa blogia tapahtuneista. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja tosiaan.

Kiristellään hampaita, ja mietitään mikäköhän minussa meni vikaan.

"Hell is other people."
Jean-Paul Sartre - No Exit

Murtunut

"Joillekin tämä maailma on kuin ahdas häkki."

Ei enää teidän maailmaanne. En halua juosta ympyrää palkan perässä, en hohtoa nimelleni. Vain jotain merkitystä tähän hulluuteen, oravanpyörään johon kaikki vaativat minun hyppäävän.

Nousevan joka aamu kuudelta, menevän bussiin ja unohtamaan että huominen on samanlainen. Viikonloput ovat hengitysreikäsi ahtaassa maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan tuomitseva mielipide sinusta.
___________________________________________________

-"Se on kai hullu, en mä ainakaan oo nähny ketään sen kanssa."

-"Nii! Ja kuulitsä mitä se teki äikäntunnilla? Enni kerto..."

-"Ei enää. Menkää pois. Menkää pois! Jättäkää minut yksin!"

___________________________________________________

Istu kasvot kohti maata, alistu kohtaloosi. Maadu tässä kompostissa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan. Käy terapiassa, yritä saada ääntäsi kuuluvaksi jossakin. Tunne miten selkäsi kasvaa kumaraksi painosta.

Vielä on jäljellä tätä taivalta, tämä raskas kivireppu selässä. Pimeää vuorta kavuten...

Tyhjyys

"Tyhjyyttä ei voi selittää. Se vain on."

Sitä vain katsoo taaksepäin pientä maallista vaellustaan, ja miettii omia valintojaan. En minä tänne tullut suuria tekemään, saati sitten puhumaan.

Miksi sitten joku blogi?

Että tyhjyys täyttyisi. Että olisi sanat kuvailla tyhjyyttä.

Ehkä se ei olisi sitten niin tyhjä paikka.

Erakkoravun tunnustukset

Masennus on harvinaisen tylsä tauti seurata. Sekä sivusta, että itse kärsijänä. Sielunpimennys kun ei paljoa muuta tarjoa kuin lohdutonta pessimismiä, eristäytymistä, hiljaisuutta,(ulkopuolisen näkökulmasta)naurettavaa angstia ja myötähäpeää herättävä tuskaiset taiteenpurkaukset.

Mutta enpä minä tätä teille kirjoitakaan pöljät. Vaan itselleni. Ja: "Ars Gratia Artis". Tai jotain muuta boheemista epämääräisyyttä. Eipä sillä kovin suurta merkitystä ole lopputuloksen kanssa. Luulisin.

POST SCRIPTUM: Voi hyvä luoja, huomiotahan minä ehkä kuitenkin lähdin tällä hakemaan. Noh, väliäkö hällä.

F32.2 raapusti lääkäri diagnoosiksi kolme ja puoli vuotta sitten 16-vuotiaalle lukiolaisen alulle. Sitä seurasi puolitoista vuotta rämpimistä viikottain nuorisopsykiatrian poliklinikalle jalkaisin hyppytunneilla ja kuulumisen vaihtamista hoitajalle. Ja mielialalääkerumba käytiin läpi kunnes löytyi toimiva unilääke/mielialamömmö kombo ja sillä jatkettiin viime syksyyn asti. Mutta hoitaja vaihtui yksityiseen psykoterapeuttiin puolentoista vuoden turhautumisen jälkeen.

Jäin toisella vuosiluokalla sairaslomalle masennuksen ja rästiin jääneiden töiden yhteisvaikutuksesta, ja kevätlukukausi menikin lusmuillessa ja vasta löydetyn tyttöystävän kanssa. Uusi luokka, uudet kujeet toivat jonkin asteista parantumista elämään, ja viime syksynä lopetin lääkkeiden käytön kohonneen mielialan vuoksi. Terapia jatkui normaalisti joulukuuhun asti.

Sitten tuli romahdus.

Ensin tyli valtava tympääntymisen tunne biologian tunnilla, siitä se sitten levisi kaikkialle. Ahdistus koulutöistä ja ihmisten sanomisista alkoivat vaikuttaa mielialaani voimakkaasti. Tuli kireä ja epävarma olo. Pidin esitelmän luokan edessä horjuen ja hermostuneesti ympärilleni vilkuillen. Kaikki itsevarmuus mikä oli kehittynyt minuun katosi taivaan tuuliin.

Joululoman jälkeen en lähtenyt kouluun, vaan jäin aluksi tekemään rästiin jääneitä kouluprojekteja. Sitten terapeuttini ja hoitavan lääkärini suosituksesta otin kahden viikon sairasloman, mikä venähti loppu lukuvuodeksi.

Nyt minä kirjoitan tästä hämmentävästä elämästäni tänne.

Maailman hiljaa kuollessa.