Ongelmakäyttäjä

Kävin taas kävelyllä.

Pimeä kaupunki miellyttää minua enemmän. Vastaantulijat ovat harvempia, vauhti on rauhallisempi. Tilaa on muullekin kuin omille asioille. Mutta eihän ihminen olisi mitään, jos hän ei ajattelisi jatkuvasti itseään.

Olen tietokoneen ongelmakäyttäjä. Heti kun herään, nostan iPhonen yöpöydältä ja alan lukemaan joko reddittiä tai hesaria. Sitten aukeaa kone, ja teen jotain muuta. Nykyajan Skinnerin rottana tämä tuo elämääni muuta ajateltavaa kuin oman tyhjän tyhmän elämäni, ja olen pysäyttänyt kehitykseni ihmisenä. (Idea poimittu täältä. Sad Pictures for Children lähentelee nerokkuutta nettisarjakuvana.)

Tietokone (tai netti) on luonut elämäni tyhjiöön toiston joka miellyttää minua, kun taas muut ihmiset löytävät tämän toiston (mielihyvän) baareista, kerhoista, ihmissuhteista,  BB:stä, kirjoista, lenkkeilystä tai kutomisesta. Elämästä, muista ihmisistä. Minä taas olen tyytynyt istumaan näppäimistöni takana, eristäytyen, luoden itselleni maailmankuvan jossa olen muista ihmisistä täysin erillään; poikkeus.

En kuitenkaan usko että olen täysin ainutlaatuinen tässä maassa tai maailmassa tämän suhteen, me kaikki vain istumme hiljaa omien näppäimistöjen takana, joten mahdollisuudet tavata kaltaisiani on aika rajattu.

Ylläoleva oleva teksti kyllästyttää minua, mutta annan sen olla. Haluan saada tämän ulos minusta, sillä olen pitkään ajatellut tätä kaikkea. Olen turhautunut itseeni, haluan muutosta. Mitä se on, sitä en ole saanut muotoiltua. Olen vain ollut, kuten monet muutkin helpon tien kulkijat, välinpitämätön suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Se on toiminut oikein hyvin. Vaihtoehtojen luominen on vain paljon vaikeampaa kun on elänyt monta vuotta valitsemassaan vankilassa. Sieltä pääsee pois, mutta se vaatii melkein yhtä paljon työtä kuin muurien nostaminen.

Mukavuus ja helppous ovat nykyajan ihmisen kahleet mielen ympärillä. Niistää pääsee irti kun itse valitsee, mutta syy siihen pitää löytää. Jotkut valitsevat uskonnon tai ruokavalion. Tämän hetkinen post-moderni, post-industriaalinen länsimainen kulttuurinen konteksti (hehheh) tuottaa kaltaisiani krypto-nihilistisiä hipstereitä, jotka eivät lopulta usko mihinkään. Eivät edes itseensä. Siinä on minun sudenkuoppani. Olen ihmisen hahmossa kulkeva tyhjiö, joka määritteli itseään pitkään ulkoa tulevien vaikutteiden perusteella, jotka loppujen lopuksi eivät tarkoittaneet minulle yhtään mitään.

Olisi tyydyttävää saada tähän kaikkeen selkeä vastaus, mutta se taitaa olla pitkän matkan takana.

Satunnaisia tuntemuksia

What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.

A. Camus

Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.

Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.

Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.

Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.

Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?

On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.

Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.

Elämässä niitä tulee.

Nonexistence

In some remote corner of the universe, poured out and glittering in innumerable solar systems, there once was a star on which clever animals invented knowledge. That was the highest and most mendacious minute of "world history" — yet only a minute. After nature had drawn a few breaths the star grew cold, and the clever animals had to die.
— N.

Yksi rauhoittavimmista ajatuksista minkä sallin itselleni on se, että minua ei joskus ole olemassa. Rauhoittava varmuus jonka tämä ajatus minulle suo, on yksi parhaimmista masennuslääkkeistä mitä minulla on. Varmuus siitä, että tämä on vain elämä kaikkien muiden joukossa. Ehkä sillä on jotain merkitystä myös muillekin, mutta se on heidän asiansa. Jos sillä olisi lopputuloksen kanssa mitään merkitystä, varmaan hymyilisin haudassani.

Ei sitä tietenkään voi ymmärtää, olemattomuutta, mutta ajatus ei herätässä minussa minkäänlaista kauhun tunnetta, vaan rauhoittavan kylmän virtauksen sisääni. Ehkä mieleni vain pitää itsensä nyrjäyttämisestä? Pystyn tässä mielentilassa omistamaan paljon enemmän omasta elämästäni kuin muulloin. Silloin en mieti mitä kaikkea tuli mokattua vuosia sitten, tai miksi minä vihaan toista kämppistäni.

En siis tarkoita itsemurhaa, vaan olemattomuutta yleensä. Käsittämättömyys mikä lopulta peittää kaikki. Kuoleman jälkeinen universaalinen epäeksistenssi. Nada. Tyhjää.

Kiehtovaa mitä kaikkea ihminen virittää päänsisällään että kestää oman oravanpyöränsä.

Laumaeläin

Tunnen melankoliaa suurissa ihmisjoukoissa. Varsinkin silloin kun on ahdasta ja ihmiset kovaäänisiä. Tyhjyyteen tuijottelu, keskittymisen hajoaminen tuhanteen suuntaan ja pään (hallittu?) tyhjeneminen. En ole paikalla.

Tämä tunne seuraa minua joskus ystävienkin seuraan, mutta se on helppo peittää kun osaa sen. Tuntemattomien ihmisten seurassa taito häviää. Tai ehkä enemmän halu peittää se häviää. En ole paikalla.

Ehkä mietin tätä liikaa. Ehkä minun pitäisi vain pelata pöytätennistä seinää vastaan. Ehkä tämäkään ei johda minnekään. Ehkä en ole paikalla?

Minulla on tapana paeta päänsisälle. Mielummin sanoisin: kävelen omia polkuja, mutta polut ovat vain päässä ja ne eivät aina löydä uutta.

Tämä tapa auttaa minua kestämään tuntien odotuksen helposti. Se vaikeuttaa kaikkea muuta. Pitäisi vain herätä ja sanoa että tämä ei ole unta. Tämä ei ole unta.

Sitten olen takaisin ihmiskentän keskellä, ja vihaan ihmisten melua ja naurua.

Eihän se ole miksi olen siellä; haluan nauttia lyhyestä kesästä ja siitä seurasta joka minulle on suotu. Hyvää seuraa se onkin, mutta omat rajani ihmisten kanssa tuntuvat pilaavan paljon. Haluaisin samalla niin paljon ja niin vähän. Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa.

Nyt olen yksin. On yö ja hiljaisuus. Pidän niistä, ne pitävät minut terveenä.

Vai pitävätkö ne minut rajojeni sisällä, kuin kaksi vartijaa jotka hymyilevät?

Toivoo

"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."

Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.

Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.

Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.

Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.

Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.

Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.

Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?

Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.

En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?

Onko ketään?

Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?

Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.

Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.

Olen hukassa.




--Kieroutunut.

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Ad Exit

Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.

Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.

Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.

Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.

Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Mutta se on vain showta.

En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.

Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?

Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?

Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?

Pelle, jolla on nokkelia juttuja.

Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.

"How does that work out for you? Being clever?"

False Victor

"Sometimes it's good to be nothing. Emotions just flow through you, and you feel nothing. Absolutely nothing."

Kuolen päivittäin huoneeseeni. Jätän maailman ikuisesti odotuslistalle, ja märehdin menneisyyttä ja pelaan yksin. Kiekko on vastapuolella, ja oma joukkue kokonaan paitsiossa.

Samantekevää, elämähän ei tunnetusti lopu koskaan.

Olen tehnyt elämästäni niin paljon vääriä johtopäätöksiä, että tämä rospuutto on välttämättömyys. Olen ikäänkuin kuplassa, odottamassa sen puhkeamista. Sitten tiputaan jonnekin, ehkä parempaan tai huonompaan todellisuuteen.

Se on sen ajan murhe, on vain nyt ja minä olen yksin tässä kuplassa.

Anteeksi lukijakunnalle

Joskus en osaa vastata mitenkään ihmisille. Mieli lyö tyhjää kun kuulee toisen sanovan jotakin tärkeää, ja jään hiljaiseksi.

Tämä on toistuva asia terapiassani. En tiedä mitä sanoa, ja olen hiljaa useita minuutteja.

Olen tyhjää.

Tuntuu siltä että en voi ottaa kontaktia ihmisiin. En vain pysty. Edes netin kautta.

Minulla kun ei ole mitään sanottavaa. Tämä blogi enimmäkseen on itseäni varten, mutta KAIKKI kommentit ovat tervetulleita.

Paitsi "Jeesus rakastaa sinua" -kommentit.

Jeesus ryöstettiin haudastaan, ja aasit ratsastivat hänellä auringonlaskuun.

Kaikilta muilta pyydän anteeksi. En vain tiedä mitä sanoa.

Kiitän kaikista kommenteista.

Kaivattu Yksinäisyys

Minä olen vääristynyt pala Jumalaa. Minä en kaipaa ihmisiä lähelleni. Olen tyhjiö, mutta samaan aikaan täynnä.

On eheä olo kun on yksin. Ei ole toisia katsomassa ja tuomitsemassa. On vain oma maailma, eikä muita ihmisiä sitä häiritsemässä.

Mutta kun se maailma on niin tyhjä.

Siksi pitää kieriskellä materialistisessa orgasmissa, täyttää tyhjiö peleillä, musiikilla, kirjoilla, internetillä, tv-sarjoilla, elokuvilla JA IKUISELLA MIETTIMISELLÄ MITÄ TÄLLÄ KAIKELLA ON VÄLIÄ?

Ei kai mitään. Jumalakin kuoli tylsyyteen.

Nihilismi on Jumalan kuoleman aiheuttama tyhjiö ihmisen sisällä. Ei ole arvomaailmaa jota seurata. On vain minä-kuva, joka vahvistuu tai kuolee. Täytyy seurata omia polkujaan, muuten on vain heikko lammas joka ei osaa tehdä omia valintojaan.

Mutta kun minä olen ollut niin kauan yksin. Miten voi olla olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostasi? Puu kaatui metsässä, ja niin pois päin.

Minä haluan rakastaa, olla hyvä ja elää omaa elämääni. Mutta minä en voi rakastaa, kun inhoan itseänikin. En voi olla hyvä, koska maailma on vääristänyt minua liikaa. Omaa elämääni ei ole koskaan ollutkaan.

Luominen tuntuu hyvältä. Saada sanat sisältään ja taikoa ne eteensä. Ehkä tämä on hyvä asia? Tätäkö varten minä olen täällä?

Mutta minä olen silti yksin. Ja tämä maailma on tyhjä.

Tyhjyys

"Tyhjyyttä ei voi selittää. Se vain on."

Sitä vain katsoo taaksepäin pientä maallista vaellustaan, ja miettii omia valintojaan. En minä tänne tullut suuria tekemään, saati sitten puhumaan.

Miksi sitten joku blogi?

Että tyhjyys täyttyisi. Että olisi sanat kuvailla tyhjyyttä.

Ehkä se ei olisi sitten niin tyhjä paikka.