Satunnaisia tuntemuksia

What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.

A. Camus

Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.

Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.

Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.

Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.

Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?

On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.

Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.

Elämässä niitä tulee.

Elonmerkkejä

Olen elossa. Toistaiseksi, mutta niinhän se on aina. Olen voinut hyvin, keskiverrosti, huonosti ja hyvin huonosti, kiitos kysymättömästä kysymyksestä.

Ei, en ole luonut uusia ihmiskontakteja, näytän tyytyvän nykyisiin kahteen ja puoleen jota minulla on. Niitäkin pidän yllä vaihtelevalla menestyksellä ja mielenkiinnolla. Sen puolikkaan jonka kanssa joudun asumaan sen toisen kokonaisen ystäväni kanssa, en ole vaihtanut mitään muuta pariin viikkoon kuin satunnaisen tervehdyksen. Samantekevää (yksi suosikkisanoistani, tiedän).

Niin, olen muuttanut. Liike parempaan tai huonompaan, en tiedä, mutta nyt näytän tyytyvän tyhjään ja toistoon joka on tarttunut elämääni. Tyhjään toistoon. Niin.

Sellaiseksi elämä on minulle tullut. Välttäen muita kuin kahta ystävääni, ja sietäen puolikasta ja muita.

Olen elämäni rappiossa. Ruumiini voi pahoin, ja elämästä on tullut entistä enemmän vain mielen sisäinen simulaatio. Pitkistä kävelyistä yömyöhään nautin kyllä paheeksi asti. Silloin on vain minä.

Rikkoa toisto. Koputtaa seinään. Ehkä se vastaa.

Life Is Strange

Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?

Aloita alusta, kerro ongelmasi.

Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.

Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.

En ymmärrä muita ihmisiä.

Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.

Vai onko se sittenkään?

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.

Miksi en vain mennyt muiden mukana?

Toivoo

"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."

Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.

Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.

Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.

Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.

Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.

Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.

Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?

Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.

En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?

Onko ketään?

Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?

Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.

Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.

Olen hukassa.




--Kieroutunut.

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Ad Exit

Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.

Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.

Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.

Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.

Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Mutta se on vain showta.

En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.

Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?

Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?

Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?

Pelle, jolla on nokkelia juttuja.

Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.

"How does that work out for you? Being clever?"

False Victor

"Sometimes it's good to be nothing. Emotions just flow through you, and you feel nothing. Absolutely nothing."

Kuolen päivittäin huoneeseeni. Jätän maailman ikuisesti odotuslistalle, ja märehdin menneisyyttä ja pelaan yksin. Kiekko on vastapuolella, ja oma joukkue kokonaan paitsiossa.

Samantekevää, elämähän ei tunnetusti lopu koskaan.

Olen tehnyt elämästäni niin paljon vääriä johtopäätöksiä, että tämä rospuutto on välttämättömyys. Olen ikäänkuin kuplassa, odottamassa sen puhkeamista. Sitten tiputaan jonnekin, ehkä parempaan tai huonompaan todellisuuteen.

Se on sen ajan murhe, on vain nyt ja minä olen yksin tässä kuplassa.

Minä ja Minuus

"Se kääntyy vain takaisin, se tulee vihdoin kotiin - minun oma itseni ja se siihen kuuluva, mikä on ollut kauan muualla ja kaikkien olevaisten ja sattumien sekaan hajoitettuna.

Ja erään seikan minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen edessä mikä on ollut minulle kauimmin varattuna. Oi, kaikista vaikein tieni minun nyt täytyy nousta! Oi, minä olen aloittanut yksinäisen vaellukseni!

Mutta joka on minun lajiani, se ei voi väistää sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: 'Vasta nyt sinä käyt suuruuden tietäsi! Huippu ja kuilu - tämä on erottamattomasti yhtä!'"

Kello lyö minuutin yli keskiyön.

Ja minä mietin minuutta.

Murtunut

"Joillekin tämä maailma on kuin ahdas häkki."

Ei enää teidän maailmaanne. En halua juosta ympyrää palkan perässä, en hohtoa nimelleni. Vain jotain merkitystä tähän hulluuteen, oravanpyörään johon kaikki vaativat minun hyppäävän.

Nousevan joka aamu kuudelta, menevän bussiin ja unohtamaan että huominen on samanlainen. Viikonloput ovat hengitysreikäsi ahtaassa maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan tuomitseva mielipide sinusta.
___________________________________________________

-"Se on kai hullu, en mä ainakaan oo nähny ketään sen kanssa."

-"Nii! Ja kuulitsä mitä se teki äikäntunnilla? Enni kerto..."

-"Ei enää. Menkää pois. Menkää pois! Jättäkää minut yksin!"

___________________________________________________

Istu kasvot kohti maata, alistu kohtaloosi. Maadu tässä kompostissa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan. Käy terapiassa, yritä saada ääntäsi kuuluvaksi jossakin. Tunne miten selkäsi kasvaa kumaraksi painosta.

Vielä on jäljellä tätä taivalta, tämä raskas kivireppu selässä. Pimeää vuorta kavuten...

Ruosteruoja

Masennus on sitä että virta vie mennessään, eikä ole voimia uida vastavirtaan. On vain hyvä maata sängyn pohjalla, hiljaa mädäntyen omaan tuskaansa. Eihän siinä ole järkeä, ei mikään siinä oikeasti parane, mutta voimia ei ole nousta.

"Pitäisi mennä kouluun, pitäisi kirjoittaa esseet, pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi olla harrastuksia, pitäisi jatkaa tällä tavalla eläkeikään saakka." Mutta jostain pitäisi saada voimaa ja iloa tähän kaikkeen.

Mistä?

Ystäviä ei ole, ja viihdyn paljon paremmin yksin. Harrastuksia ei ole, ellei lukemista ja pelien pelaamista lasketa. Elokuvia nyt tuskin kukaan laskeekaan harrastukseksi. Saati sitten TV-sarjoja.

Mutta minäkin olen ihminen. Minäkin haluan elää, ja tuntea itseni merkitykselliseksi. Haluan kävellä jonkun kanssa pitkin öisen kaupungin katuja ja tuntea kuuluvansa sen ihmisen seuraan. Jakaa ajatuksiaan. Nauttia keskusteluista.

Nauraa.

Siitä on pitkä aika milloin joku ihminen on oikeasti naurattanut minua hauskuudellaan/omaperäisyydellään seurassani. Tuntuu, että nykyään nauran vain etten vaikuttaisi kylmältä.

Haluaisin jonkin harrastuksen josta voisin nauttia, ilman että se tuntuu pakotetulta. Luovuus olisi tärkeää. Itsensä toteuttaminen. Kai tämä blogi nyt saa luvan toimittaa sen virkaa.

Ihmiset ovat minulle luontaan työntäviä. Tunnen itseni huonommaksi muiden seurassa, ikään kuin pakotetuksi. Pitäisi olla joku oikea ihminen, sillä eihän tällainen kummitus ketään kiinnosta. Pelästyisivät vain pois.

Aah. Itsensä vähättely. Masennus tunkee itsensä kaikkialle.

Sanotaan asia vaikka niin, että minun heimoni on harva ja hävinnyt taivaan tuuliin.

Tällä polulla pitää olla vahva, eikä ruosteen syömä.

"It's not that I hate people, I just feel better when they're not around." Henry Chinaski/Charles Bukowski

Kaivattu Yksinäisyys

Minä olen vääristynyt pala Jumalaa. Minä en kaipaa ihmisiä lähelleni. Olen tyhjiö, mutta samaan aikaan täynnä.

On eheä olo kun on yksin. Ei ole toisia katsomassa ja tuomitsemassa. On vain oma maailma, eikä muita ihmisiä sitä häiritsemässä.

Mutta kun se maailma on niin tyhjä.

Siksi pitää kieriskellä materialistisessa orgasmissa, täyttää tyhjiö peleillä, musiikilla, kirjoilla, internetillä, tv-sarjoilla, elokuvilla JA IKUISELLA MIETTIMISELLÄ MITÄ TÄLLÄ KAIKELLA ON VÄLIÄ?

Ei kai mitään. Jumalakin kuoli tylsyyteen.

Nihilismi on Jumalan kuoleman aiheuttama tyhjiö ihmisen sisällä. Ei ole arvomaailmaa jota seurata. On vain minä-kuva, joka vahvistuu tai kuolee. Täytyy seurata omia polkujaan, muuten on vain heikko lammas joka ei osaa tehdä omia valintojaan.

Mutta kun minä olen ollut niin kauan yksin. Miten voi olla olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostasi? Puu kaatui metsässä, ja niin pois päin.

Minä haluan rakastaa, olla hyvä ja elää omaa elämääni. Mutta minä en voi rakastaa, kun inhoan itseänikin. En voi olla hyvä, koska maailma on vääristänyt minua liikaa. Omaa elämääni ei ole koskaan ollutkaan.

Luominen tuntuu hyvältä. Saada sanat sisältään ja taikoa ne eteensä. Ehkä tämä on hyvä asia? Tätäkö varten minä olen täällä?

Mutta minä olen silti yksin. Ja tämä maailma on tyhjä.