Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.