Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?
Aloita alusta, kerro ongelmasi.
Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.
Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.
En ymmärrä muita ihmisiä.
Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.
Vai onko se sittenkään?
Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.
Miksi en vain mennyt muiden mukana?
En tiedä voiko sanoa että, hienoa tekstiä, mutta joka tapauksessa tuntuu kuin olisit kirjoittanut minun elämästäni. Itselläni on menossa tällainen musta vaihe elämässä ja tuntuu, että ainoa valonpilkahduskin jossain tuo vain enemmän mustuutta elämääni. Pitäisi kait hankkia ammatti apua...
VastaaPoistaOsittain tuttuja tunteita. On tuntunut, että muut ihmiset puhuis eri kieltä kuin mä ja eläis jossain toisessa todellisuudessa.
VastaaPoistaTurhautunut elämään koska eksistentiaalisesti elämä onkin turha juttu. Kuolema ehkä vielä turhempi. Olen kokenut samoja, syvää vierautta muista. Ihmishälinässä en suostu pinnallistumaan ja muuttumaan itsekään.
VastaaPoista