Life Is Strange

Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?

Aloita alusta, kerro ongelmasi.

Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.

Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.

En ymmärrä muita ihmisiä.

Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.

Vai onko se sittenkään?

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.

Miksi en vain mennyt muiden mukana?

"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Ruosteruoja

Masennus on sitä että virta vie mennessään, eikä ole voimia uida vastavirtaan. On vain hyvä maata sängyn pohjalla, hiljaa mädäntyen omaan tuskaansa. Eihän siinä ole järkeä, ei mikään siinä oikeasti parane, mutta voimia ei ole nousta.

"Pitäisi mennä kouluun, pitäisi kirjoittaa esseet, pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi olla harrastuksia, pitäisi jatkaa tällä tavalla eläkeikään saakka." Mutta jostain pitäisi saada voimaa ja iloa tähän kaikkeen.

Mistä?

Ystäviä ei ole, ja viihdyn paljon paremmin yksin. Harrastuksia ei ole, ellei lukemista ja pelien pelaamista lasketa. Elokuvia nyt tuskin kukaan laskeekaan harrastukseksi. Saati sitten TV-sarjoja.

Mutta minäkin olen ihminen. Minäkin haluan elää, ja tuntea itseni merkitykselliseksi. Haluan kävellä jonkun kanssa pitkin öisen kaupungin katuja ja tuntea kuuluvansa sen ihmisen seuraan. Jakaa ajatuksiaan. Nauttia keskusteluista.

Nauraa.

Siitä on pitkä aika milloin joku ihminen on oikeasti naurattanut minua hauskuudellaan/omaperäisyydellään seurassani. Tuntuu, että nykyään nauran vain etten vaikuttaisi kylmältä.

Haluaisin jonkin harrastuksen josta voisin nauttia, ilman että se tuntuu pakotetulta. Luovuus olisi tärkeää. Itsensä toteuttaminen. Kai tämä blogi nyt saa luvan toimittaa sen virkaa.

Ihmiset ovat minulle luontaan työntäviä. Tunnen itseni huonommaksi muiden seurassa, ikään kuin pakotetuksi. Pitäisi olla joku oikea ihminen, sillä eihän tällainen kummitus ketään kiinnosta. Pelästyisivät vain pois.

Aah. Itsensä vähättely. Masennus tunkee itsensä kaikkialle.

Sanotaan asia vaikka niin, että minun heimoni on harva ja hävinnyt taivaan tuuliin.

Tällä polulla pitää olla vahva, eikä ruosteen syömä.

"It's not that I hate people, I just feel better when they're not around." Henry Chinaski/Charles Bukowski

Erakkoravun tunnustukset

Masennus on harvinaisen tylsä tauti seurata. Sekä sivusta, että itse kärsijänä. Sielunpimennys kun ei paljoa muuta tarjoa kuin lohdutonta pessimismiä, eristäytymistä, hiljaisuutta,(ulkopuolisen näkökulmasta)naurettavaa angstia ja myötähäpeää herättävä tuskaiset taiteenpurkaukset.

Mutta enpä minä tätä teille kirjoitakaan pöljät. Vaan itselleni. Ja: "Ars Gratia Artis". Tai jotain muuta boheemista epämääräisyyttä. Eipä sillä kovin suurta merkitystä ole lopputuloksen kanssa. Luulisin.

POST SCRIPTUM: Voi hyvä luoja, huomiotahan minä ehkä kuitenkin lähdin tällä hakemaan. Noh, väliäkö hällä.

F32.2 raapusti lääkäri diagnoosiksi kolme ja puoli vuotta sitten 16-vuotiaalle lukiolaisen alulle. Sitä seurasi puolitoista vuotta rämpimistä viikottain nuorisopsykiatrian poliklinikalle jalkaisin hyppytunneilla ja kuulumisen vaihtamista hoitajalle. Ja mielialalääkerumba käytiin läpi kunnes löytyi toimiva unilääke/mielialamömmö kombo ja sillä jatkettiin viime syksyyn asti. Mutta hoitaja vaihtui yksityiseen psykoterapeuttiin puolentoista vuoden turhautumisen jälkeen.

Jäin toisella vuosiluokalla sairaslomalle masennuksen ja rästiin jääneiden töiden yhteisvaikutuksesta, ja kevätlukukausi menikin lusmuillessa ja vasta löydetyn tyttöystävän kanssa. Uusi luokka, uudet kujeet toivat jonkin asteista parantumista elämään, ja viime syksynä lopetin lääkkeiden käytön kohonneen mielialan vuoksi. Terapia jatkui normaalisti joulukuuhun asti.

Sitten tuli romahdus.

Ensin tyli valtava tympääntymisen tunne biologian tunnilla, siitä se sitten levisi kaikkialle. Ahdistus koulutöistä ja ihmisten sanomisista alkoivat vaikuttaa mielialaani voimakkaasti. Tuli kireä ja epävarma olo. Pidin esitelmän luokan edessä horjuen ja hermostuneesti ympärilleni vilkuillen. Kaikki itsevarmuus mikä oli kehittynyt minuun katosi taivaan tuuliin.

Joululoman jälkeen en lähtenyt kouluun, vaan jäin aluksi tekemään rästiin jääneitä kouluprojekteja. Sitten terapeuttini ja hoitavan lääkärini suosituksesta otin kahden viikon sairasloman, mikä venähti loppu lukuvuodeksi.

Nyt minä kirjoitan tästä hämmentävästä elämästäni tänne.

Maailman hiljaa kuollessa.