Toinen yö peräkkäin jolloin en mennyt nukkumaan. En halunnut, vaikka uni onkin usein miellyttävin asia mitä koen päivittäin.

Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita.  Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.

Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.

Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.

Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.

Miten nähdään pimeässä

Pimeä palasi maan ylle. Aurinko vierailee lyhyesti aamuisin. Mutainen loska ei valaise pimeyttä. Kirjoitan masentuneena ympäristöstä yöllä, hieman väsyneenä omiin tapoihini. En edes yritä yhdistää lauseita toisiinsa. Aurinkoa en näe kovin usein, en halua mennä ulos päivisin. Tunnen suurempaa vapautta kävellessä pimeän puiston läpi, katsellen kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Kaikki ovat sisällä paitsi minä. Luuserit.

Istun taas samalle paikalle kuin aina aikaisemmin. Poltan kävelyn toisen tupakan. Kuuntelen musiikkia. En mieti yhtään mitään. Olen paikalle osunut hölmö, tyhjä kaikesta mitä on tapahtunut. En välitä, enkä usko että haluaisinkaan. Sillä mikään ei ole kivun arvoista.

Turhaa, turhaa, turhaa. Sitä minä huudan mielessäni kun mietin mitä haluaisin elämältä. Ennui on ruma ja tekotaiteellinen sana. Kunhan tuomitsen kaiken mitä sisältäni tulee, silloin en tee mitään väärin. Sodin itseäni vastaan, ja tunnen surua siitä kun häviän. Mitä kaikkea tässä elämässä on tullut koettua, muistan aina ensimmäisenä häpeän mitä olen kerännyt nimeeni.

On ihmisiä jotka tunsisivat surua kuolemastani; kyllä minusta välitetään. Omistan tietyn huumorintajun ja pinnallisen charmin, mutta kätken itseni syvälle, enkä taatusti anna avaimia kenellekään. Sitten olen murheellinen siitä, miten kukaan ei tulisi ikinä ymmärtämään elämääni. Viimeisenä minä itse.

Mikä pettymys! Päähenkilö oli jukstapositio, varsinainen itseään halventava pelle. Ei tajunnut elämää, että se on vain nykyhetkessä, ei menneessä tai tulevassa. Unissa harhailija, abstraktioon juuttunut epäpersoona. Pelkuri.

Näin olen oman itseni petturi.

Ruma Ruumis

Yö pitää hereillä. Toisaalta, miksi sitä nukkua kun ei pidä unistakaan.

Kävelyltä tullessani menin vessaan. Tuijottelin itseäni peilistä, ja tuumin että minusta tulisi nyt varsin ruma ruumis. Hymähdin, pesin hampaani ja painuin petiin. Pari minuuttia riitti. 

En tunne ahdistusta, en pelkoa, en mitään. Poltan tupakkaa parvekkeella, katson vaaleaa pihaa. Mietin miksi tätä kutsuisi. Kun mikään ei liiku. Talvi vain hiipii katukuvaan. 

Jos hyppäisin, aamulla joku autolle menevä soittaisi ambulanssin. En hyppää koska näitä ajatuksia on ollut tuhat kertaa aiemmin. Niillä ei ole enää merkitystä. Asiat ovat olleet huonomminkin. 

En muista aikaa jolloin ei olisi tuntunut tältä.

Tunnustan

Olen  pelkuri. En halua ottaa riskejä, pienennän elämisen mahdollisuuksia jokaisella hetkellä jona en tee mitä todella haluan. Olen turvautunut viinaan estääkseni kyllästymisen elämääni, mutta samalla halveksin isääni joka tekee samoin. Olen tehnyt, ja teen, tyhmiä valintoja. Haluan lopettaa tämän ja unohtaa sanan "mutta".

En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?

Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.

Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.

Ch-ch-ch-ch-Changes

Yksi asia mistä en pidä kirjoituksessani on tekstin itsetietoisuus. Kirjoitan liikaa sisältäni, ikäänkuin yleistykseni olisivat maailmaan kirjoitettuja totuuksia. Pääni sisäistä maailmaa ne kuvaavat hyvin, kunpa mielikuvat vastaisivat todellisuutta niin olisi helpompaa korjata se mitä tekee väärin.

Pitää sijoittaa ego maailmaan, ei maailmaa egoon.

Olen pitänyt todella paljon vihaa sisälläni, olen siirtänyt todella paljon tätä vihaa maailmankuvaani ja itseeni kääriytymiseen. Nyt minun pitää avata tämä kaikki, ja se ei toteudu pelkästään miettimällä.

Olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa en voi toteuttaa tätä vapaasti. Huono parisuhde joka tuntuu sulkevan enemmän kuin avaavan. Ensi viikolla tämä muuttuu. Muutos on aina hyvästä, sitä kautta kasvaa tai kutistuu.

Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä. Olen ollut siinä suhteessa passiivinen, tämän voin korjata.

Olemme kaikki vahvempia kuin luulemme.

Matkalla

Teen pitkästä aikaa jotakin itselleni. Jotakin hyvää. Asiat ovat entisellään, makaavat siinä mihin ne jätin, mutta löysin itsestäni tahtoa muuttaa niitä. Kirjoitan nyt enemmän. Ajatukseni ovat eteenpäin suuntautuneita. Toivo jaksaa tuikkia pitkän pimeyden jälkeen.

Masennuksen voi nähdä hyvänä asiana. Se antaa elämään enemmän näkökulmia, omanlaista itsevarmuutta kun selviää pimeistä kausista. En voi kuvitella millaista elämäni olisi, jos en olisi masentunut. Voisin olla aika tylsä. En olisi lukenut näin paljon kirjoja, en olisi haastanut itseäni ajattelemaan monelta kannalta asioita. Olisin kääriytynyt tavalliseen elämään, jatkaen yhtä tietä mitään muuta harkitsematta. Ehkä.

No, onhan siinä tämä "en halua ikinä nähdä ketään, kunpa en heräisi enää" -puoli, mutta kipu antaa jotakin takaisin. Se on löydettävä.

Ehkä kaikki ylläoleva on paskaa, mutta se ainakin antaa jotakin merkitystä tälle taudille. Jos se ei merkitse mitään, voisin yhtä hyvin jatkaa masentuneena lusmuna olemista. Mutta sitä minä en halua.

Luen kirjallisuutta yliopistolla. Se on kai luontainen valinta minulle, toisaalta pärjäisin hyvin ilman sitäkin. Olen harkinnut jopa komiikkaa, palaten ala-aste aikaiseen haaveeseeni. Mahdollisuuksia, tarvitsen vain harjoitusta.

Pidän vielä liian paljon öistä. Viime yönä makasin pitkään hereillä. Halusin mennä ulos tupakalle ja kävelylle. Pakotin itseni pysymään paikallaan ja nukahtamaan.

En vielä jaksa kantaa kaikkea, tuskin vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä se häämöttää.

Sananen blogista taas

Selitän nyt miksi tämä sivu on musta kuin angstisen teinin murtunut sydän/hukkunut sielu: miellyttää minun silmiäni ainakin enemmän yömyöhään lukiessa kuin silmiin pistävä valkeus.

Ja poistin turhan "Sisältää aikuisille suunnattua blääblää" varoituksen. Ärsytti aina klikata sitä kun halusin korjata kirjoitusvirheitä (niitä tulee aina olemaan paljon) pois.

Päivitän harvoin, koska en halua täyttää tätä turhan päiväisillä "angst haben" päivityksillä. Niitä tekstejä on tullut joskus, ja niitä tulee varmasti joskus lisääkin, mutta tämä tyyli on toiminut minulla jonkinlaisena suodattimena kaikelle paskalle mitä päässäni liikkuu. Jos hellittäisin suodattimia, luulen että tekstin laatu kärsisi huomattavasti. Poistaisin vanhat hävettävät raapustukset jos välittäisin. Mutta ei, toimikoon esimerkkinä miten ei pitäisi päivittää.

Ja kuten kirjoitin aikaisemmin: kommentit ovat erittäin mukava merkki että joku tätä blogia lukeekin. Koska olen erakoitunut outo ernu, en vain osaa vastata niihin luontevasti ja sitä kautta en yleensä ole kommentteihin mitään kirjoitellut, koska itsekritiikkini on kova. Ja koska olen pelkuri!

Olen moneen suuntaan hajonnut mies. Blogi on keino kasata tätä.

Kiitän nöyränä suopeista kommenteista.

Ongelmakäyttäjä

Kävin taas kävelyllä.

Pimeä kaupunki miellyttää minua enemmän. Vastaantulijat ovat harvempia, vauhti on rauhallisempi. Tilaa on muullekin kuin omille asioille. Mutta eihän ihminen olisi mitään, jos hän ei ajattelisi jatkuvasti itseään.

Olen tietokoneen ongelmakäyttäjä. Heti kun herään, nostan iPhonen yöpöydältä ja alan lukemaan joko reddittiä tai hesaria. Sitten aukeaa kone, ja teen jotain muuta. Nykyajan Skinnerin rottana tämä tuo elämääni muuta ajateltavaa kuin oman tyhjän tyhmän elämäni, ja olen pysäyttänyt kehitykseni ihmisenä. (Idea poimittu täältä. Sad Pictures for Children lähentelee nerokkuutta nettisarjakuvana.)

Tietokone (tai netti) on luonut elämäni tyhjiöön toiston joka miellyttää minua, kun taas muut ihmiset löytävät tämän toiston (mielihyvän) baareista, kerhoista, ihmissuhteista,  BB:stä, kirjoista, lenkkeilystä tai kutomisesta. Elämästä, muista ihmisistä. Minä taas olen tyytynyt istumaan näppäimistöni takana, eristäytyen, luoden itselleni maailmankuvan jossa olen muista ihmisistä täysin erillään; poikkeus.

En kuitenkaan usko että olen täysin ainutlaatuinen tässä maassa tai maailmassa tämän suhteen, me kaikki vain istumme hiljaa omien näppäimistöjen takana, joten mahdollisuudet tavata kaltaisiani on aika rajattu.

Ylläoleva oleva teksti kyllästyttää minua, mutta annan sen olla. Haluan saada tämän ulos minusta, sillä olen pitkään ajatellut tätä kaikkea. Olen turhautunut itseeni, haluan muutosta. Mitä se on, sitä en ole saanut muotoiltua. Olen vain ollut, kuten monet muutkin helpon tien kulkijat, välinpitämätön suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Se on toiminut oikein hyvin. Vaihtoehtojen luominen on vain paljon vaikeampaa kun on elänyt monta vuotta valitsemassaan vankilassa. Sieltä pääsee pois, mutta se vaatii melkein yhtä paljon työtä kuin muurien nostaminen.

Mukavuus ja helppous ovat nykyajan ihmisen kahleet mielen ympärillä. Niistää pääsee irti kun itse valitsee, mutta syy siihen pitää löytää. Jotkut valitsevat uskonnon tai ruokavalion. Tämän hetkinen post-moderni, post-industriaalinen länsimainen kulttuurinen konteksti (hehheh) tuottaa kaltaisiani krypto-nihilistisiä hipstereitä, jotka eivät lopulta usko mihinkään. Eivät edes itseensä. Siinä on minun sudenkuoppani. Olen ihmisen hahmossa kulkeva tyhjiö, joka määritteli itseään pitkään ulkoa tulevien vaikutteiden perusteella, jotka loppujen lopuksi eivät tarkoittaneet minulle yhtään mitään.

Olisi tyydyttävää saada tähän kaikkeen selkeä vastaus, mutta se taitaa olla pitkän matkan takana.

Satunnaisia tuntemuksia

What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.

A. Camus

Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.

Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.

Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.

Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.

Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?

On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.

Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.

Elämässä niitä tulee.