Tänään hankin muuttolaatikot. Kirjahylly on nyt puoliksi tyhjä. Sovittelin avainasian ja sängyn asuntoon. Tekisi mieli nyt vain nukkua omassa kämpässä, mutta perjantaina 11:30 on vasta paku valmiina viemään tavarat. Siihen asti virun täällä, valmistellen kaikkea.
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
tiistai 26. helmikuuta 2013
maanantai 25. helmikuuta 2013
Olen surkea erakko
Pidän kirjastosta. Se on kävelymatkan päässä kadun lopussa, joten siellä on mukava tehdä viikottainen kävelyretki. Teen aina paljon löytöjä, ja en pelkää katsoa uutuushyllyäkään. Lyhyesti: Rakastan kirjoja.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Häpeä
Minulla ei ole taaskaan mitään uutta sanottavaa. Joudutte kestämään minua taas yhden kirjoituksen verran.
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
lauantai 23. helmikuuta 2013
Miksi kynä ei liiku: Sairas mies sairaassa paikassa (A Serious Man On a Serious House On Serious Earth)
(Tässä on tekstin pätkiä sossuntädin viime viikolla pyytämästä kirjoitelmasta. Vaikutelma oli kuulemma "huolestuttava.")
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
perjantai 22. helmikuuta 2013
15:33
Kello on noin paljon kun aloitan kirjoittamaan tätä. Olen humalassa.
Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.
Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.
Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.
Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.
Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.
Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.
Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.
Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.
torstai 21. helmikuuta 2013
Tiedät olevasi jumissa kun:
Viikonpäivät muistuttavat toisiaan niin paljon että et osaa erottaa niitä toisistaan.
Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?
Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.
Kirjoittaminen on syy elää.
Kulutat paljon päihteitä.
Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.
Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.
Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.
Turhaudut tapoihisi.
Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.
Petyt läheisiin ja itseesi.
Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.
Yksin ei ole niin paha olla.
Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?
Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.
Kirjoittaminen on syy elää.
Kulutat paljon päihteitä.
Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.
Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.
Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.
Turhaudut tapoihisi.
Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.
Petyt läheisiin ja itseesi.
Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.
Yksin ei ole niin paha olla.
50 senttiä
Kävin eilen illalla kirjastossa. Mukaan tarttui nyt Baudelairin Pahan Kukkia, koska en ole sitä vielä lukenut. Bukowskin runokokoelma ja Huxleyn Brave New World. Lionel Shriverin We Need to Talk About Kevin.
Kirjastontäti kertoi muovipussin uuden hinnan, ja kun tarjosin ajokorttiani, täti sanoi että sitä voi "käyttää vain kerran hätälainaukseen jos sinulla ei ole kirjastokorttia mukana." Mietin vähän aikaa tätä, mitäköhän väliä sillä on mitä korttia käytän lainaukseen? Maksaakohan se jotain? Typerämpää juttua en ole kuullut vähään aikaan. Kai siinä on jokin syy oltava.
Kävelin kirjaston takaovesta ulos, raivasin siellä olevasta penkistä lumet pois ja istuin tupakalle. Olin varmasti erikoinen näky: parin kuukauden lumien keskellä tupakoiva vinksahtaneen näköinen nuori mies. Sylissä oli 30 senttiä kalliimpi muovipussi täynnä kirjoja. Kuuntelin musiikkia exäni nappikuulokkeilla. Lievää ahdistusta ja kehäpäätelmiä. Tuttua kauraa.
Tunsin kateutta katsellessani ihmisten kulkevan ohi, miten helppoa olisi vain olla joku muu. Miksi minä valitsin yksinolon taakakseni? Tiedän että tämän miettiminen vain pahentaa asioita, mutta se vain pakottaa tiensä minun ajatuksiini. Sitten olin hiljaa.
Ei ollut mitään sanottavaa kenellekään.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Meditations
Tunnen pettymystä teksteissäni usein. En näytä täällä kaikkea itsestäni, koska se ei tunnu kuuluvan tänne. Tuon tänne pahan oloni, annan sille tällaisen alueen missä se saa sanoista muodon. Jotkut lukevat sitä, ehkä jotkut jopa tuntevat ymmärtävänsä. En ole välittänyt jos teksti ei ole hyvä, olen vain kirjoittanut sen ja kokenut päässeeni hetken verran pidemmälle itseni kanssa. Koen tekeväni jotain tärkeää itselleni, kaikki muu tulee tämän mukana. En kykene tämän parempaan vielä (lause joka on aina totta), mutta tunne että asiat paranevat kun niitä oppii katsomaan uusista näkökulmista on paras asia mitä saan kirjoittamisesta.
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Sodassa ja Rauhassa
Aurinko säteili pistävästi silmiini kun kävin parvekkeella vetämässä päivän ensimmäisen röökin. Nurkassa lojui unohdettu roskapussi viime vuodelta. Linnut lauloivat ja minä pohdin masennustani. Mietin mitä pitäisi tehdä, kun sairauteni tuntuu tuhoavan monia mahdollisuuksia elämässäni.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Another day
Riitelin isän kanssa tänään. Taas. Raivostun hänen pelkästä äänestään, siitä miten hän puhuu minulle kuin minun pitäisi aina olla valmiina käskytettäväksi, aivan kuin olisin jonkinlainen työntekijä hänelle. Äiti yrittää aina tasapainottaa meidän välejämme, mutta hyvin vaikea korjata asiaa joka johtuu molemmista osapuolista. Minä toisaalta haluan pysyä isästä erossa, kun taas isä ei edes yritä muuttua. Vaikeampaa sekin kai on kun ikä on lähempänä viittäkymmentä. Pattitilanne, kumpikaan ei halua muuttua toisen vuoksi.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Maanpako
Tämä viikko on ollut minulle raskas. Juttelin koko viikon minua paljon vanhempien ihmisten kanssa, niitä näitä. Vaikka tunnen suurta sympatiaa kaikkia kärsijöitä kohtaan, en mahda mitään vieraaantuneisuudelleni. Kun olen saanut kostoni, mitä sen jälkeen voi tapahtua? Muutakin kuin suunnaton tyhjyys tänä aikana syntyneelle katkeruudelle ja pakotetulle kokemukselle mitä kutsutaan elämäksi? Tunne siitä että kukaan ei voi nähdä, kukaan ei voi ymmärtää.
Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.
Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.
Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.
Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.
Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.
Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Every night
Nyt tulee sellaista asiaa jota olen miettinyt kehtaanko siitä edes kirjoittaa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän blogin tarkoituksena on perinpohjainen itseanalyysi, joten voin kirjoittaa nyt unista.
Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.
Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.
Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.
Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.
Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.
Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.
Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.
Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.
Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.
Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.
Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.
Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Kuntoon
Onpas ahdistava paikka. Täynnä elämän kolhimia ihmisiä, katkeria ja huonosti toipuvia. Kaiken peittää tuska ja toivottomuus. Täällä näkee Suomea.
Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?
Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.
Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.
Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.
Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?
Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.
Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.
Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Sunnuntai mietintää
Ensi viikolla olen menossa kuntoutukseen. Onneksi nyt asiat tuntuvat vähän selkeiltä, että tiedän mistä puhun yhteiskunnan ja ihmismielen asiantuntijoille. Psykologi, psykiatri, sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti jonkinlainen työelämänneuvoja pääsevät tonkimaan elämäni likaisia nurkkia. Tunnen rauhallisuutta, mitään ihmeellistä siellä tuskin tapahtuu. Näen tässä pienen irtioton mahdollisuuden nykyelämästäni, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.
Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.
Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.
Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':
Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.
Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.
Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Kosto ja luopuminen
Minua on nöyryytetty monta kertaa elämäni aikana. Monta lausetta on jäänyt mieleeni palavina todisteina omasta pienuudestani, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä muiden ihmisten parissa. Se on johtanut minun täydelliseen eristäytymiseen ja katkeruuteen. Raivo täyttää minut välillä täysin, ja en näe muuta keinoa tuskasta eroon pääsyyn kuin koston ja itsetuhon.
Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.
Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.
Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.
Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.
En halua kulkea koko matkaa yksin.
Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.
Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.
Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.
Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.
En halua kulkea koko matkaa yksin.
Tilanteestani
Edellisten tekstien pohtiessa tunnetilojani masentuneena, ajattelen että nyt on sopivaa selventää tätä varsin epäselväksi jäänyttä tilannettani.
Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.
Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.
Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.
En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.
Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.
Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.
Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.
Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.
En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.
Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Kirjoittaminen ja sen merkitys
Olen elämässäni tienristeyksessä.
Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.
En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.
En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.
Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.
En voi uskoa muuhun.
Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.
En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.
En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.
Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.
En voi uskoa muuhun.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Viskipullo aukesi sittenkin
Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.
Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.
Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.
Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.
Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.
Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.
"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä."
Kalervo Palsa
Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.
Nyt voin mennä nukkumaan.
Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.
Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.
Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.
Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.
Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.
"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä."
Kalervo Palsa
Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.
Nyt voin mennä nukkumaan.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Jälleen yksinäisyys
Lauantai-iltana olen taas kotona. Pari viime päivää olen ollut poissa, mutta nyt pääsin koti-ovesta sisään ja viettämään aikaa itseni kanssa. Mielessäni liikkuu asioita uudella vauhdilla, tunnen uutta energiaa ruumiissa. Toiveikas mutta pettynyt. Kolhuja elämästä syntyy nopeammin kuin luulin.
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)