Viskipullo aukesi sittenkin

Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.

Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.

Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.

Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.

Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.

Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.

"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä." 
  Kalervo Palsa

Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.

Nyt voin mennä nukkumaan.

Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa

Onpas paska otsikko. Samantekevää.

8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.

Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.

Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"

Huokaus.

En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.

Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...

Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.

Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.

Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?

Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.

Niin. Ja E.

En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.

Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?

En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.

Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.

Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.

Vielä paskempia.

Just Another Night in This Lonely Planet

Tunnen silmäpussieni painon. Pitäisi mennä nukkumaan. Mutta kerta sillä ei ole väliä, niin olen hereillä.

Niin. Unettomuuteni on osin itseaiheutettua. En vain jostain syystä voi pakottaa itseäni menemään nukkumaan ennen kahtatoista. Sitten aamulla herään kahdeksan maissa, ja vielä väsyttää. Hm.

Katsoin äsken Home dokumentin nauhalta. Jostain syystä purskahdin välillä tuon tuosta itkemään. Tuntui hyvältä. Sellaista henkistä masturbointia kai tuokin.
(Sidenote: En jostain syystä itkenyt dokumentin aiheen tähden. Olo oli jotenkin oudon kevyt, salliva jostain syystä maatessani sängyllä. Antaa tulla, muistan ajatelleeni.)

Olin eilen (ts. keskiviikkona) kirjastossa kaksi tuntia. Mukava löytää itsensä lukemattomien kirjojen keskellä.

En ole käynyt suihkussa sitten maanantain. Hampaatkin jäi pesemättä eilen. Hyi minua apaattista sikaa. Muistan kun joskus kävin päivittäin saunassa. Hyviä aikoja.

Ja saunassa soi metalli, Beatles ja Doors. Nostalgia on ihana sairaus.

"Gazing up at the dark sky spangled with its signs and stars, for the first time, the first, I laid my heart open to the benign indifference of the universe."

-A. Camus, L'etranger

Yleistä pohdintaa/assosiaatiota

Ihmiselo on outoa. Kuljemme tunteiden ääripäästä toiseen läpi elämämme, toteuttaen itseämme parhaimpamme mukaan, käsikirjoituksen puuttuessa.

Kirjoittaessani tätä mietin miten minua kiusattiin eskarissa: "Et osaa sanoo ärrää nii et pääse tähän leikkiin mukaan!" Katsoin siinä sitten vierestä, kun muut pitivät hauskaa keskenään.

Vierauden tunne on mielenkiintoinen ilmiö. Sitä ikäänkuin tuntee leijuvansa ihmisten yllä, ilman heihin sitovaa ajattelutapaa. Melkein tuntee olevansa parempi jollakin tasolla. Melkein.

Kai tämäkin on sitä inhimillisyyttä. "Menschliches, Allzumenschliches"

Onko tällä planeetalla ketään joka tuntee samoin? Joku?

Minua haukuttiin/haukutaan koulussa psykopaatiksi, eikä kukaan varmasti halua oikaista käsitystään minusta kun on sen ensin toiselta kuullut. Eipä sillä ole väliä, enemmän sattuisi jos joku joka oikeasti tuntee minut tuomitsisi psykopaatiksi. Mutta eipä tunne...

Joku tyttö jonka kanssa kävin leffassa tosin sanoi minulle että olin ihan kiva tyyppi kunhan minuun tutustui tarkemmin. Ekana vuonna tosin epäili minun joskus tulevan ammuskellen kouluun.

Eräs toinen tyttö sanoi suoraan pelkäävänsä minua kun menin juttelemaan bileissä. En minä mitenkään uhkaavasti käyttäytynyt, ja ihan mukavaa oli kun juteltiin vähän pidempään.

Voisinpa olla joku muu.

P.S. Lassi ja Leevi on paras strippisarjakuva ikinä. No discussion.