Viskipullo aukesi sittenkin

Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.

Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.

Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.

Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.

Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.

Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.

"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä." 
  Kalervo Palsa

Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.

Nyt voin mennä nukkumaan.

"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.

Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa

Onpas paska otsikko. Samantekevää.

8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.

Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.

Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"

Huokaus.

En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.

Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...

Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.

Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.

Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?

Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.

Niin. Ja E.

En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.

Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?

En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.

Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.

Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.

Vielä paskempia.

Murtunut

"Joillekin tämä maailma on kuin ahdas häkki."

Ei enää teidän maailmaanne. En halua juosta ympyrää palkan perässä, en hohtoa nimelleni. Vain jotain merkitystä tähän hulluuteen, oravanpyörään johon kaikki vaativat minun hyppäävän.

Nousevan joka aamu kuudelta, menevän bussiin ja unohtamaan että huominen on samanlainen. Viikonloput ovat hengitysreikäsi ahtaassa maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan tuomitseva mielipide sinusta.
___________________________________________________

-"Se on kai hullu, en mä ainakaan oo nähny ketään sen kanssa."

-"Nii! Ja kuulitsä mitä se teki äikäntunnilla? Enni kerto..."

-"Ei enää. Menkää pois. Menkää pois! Jättäkää minut yksin!"

___________________________________________________

Istu kasvot kohti maata, alistu kohtaloosi. Maadu tässä kompostissa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan. Käy terapiassa, yritä saada ääntäsi kuuluvaksi jossakin. Tunne miten selkäsi kasvaa kumaraksi painosta.

Vielä on jäljellä tätä taivalta, tämä raskas kivireppu selässä. Pimeää vuorta kavuten...