Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa

Onpas paska otsikko. Samantekevää.

8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.

Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.

Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"

Huokaus.

En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.

Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...

Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.

Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.

Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?

Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.

Niin. Ja E.

En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.

Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?

En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.

Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.

Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.

Vielä paskempia.

Uneton

Jaah. Pitkästä aikaa ahdistaa niin, että Nukkumatti jättää käymättä. Mitäpä tekisi?

Luin Kafkan Muodonmuutosta parisen kymmentä minuuttia, odottaen että väsymys hiipisi silmille pikkuhiljaa. Eipä hiipinyt.

Valot pois. Painiskelua pimeydessä.

"Keskenkasvuinen...."

"Turhaa angstia...."

"Vain nuoren pojan paha oloa...."

Onko se niin? Peittelenkö minä omaa keskenkasvuisuuttani huonolla tekotaiteella? Vieläpä teiniangstailen blogissa? Eikö minua hävetä?

"Hyi minua tyhmää tekotaitelijaa. Ilmaisen itseäni huonosti. Olen kaikinpuolin huono ihminen. Kalastan sääliä ja sympatiaa. Säälin itseäni kroonisesti. Olen saastaa..." jne.

Kai sitä helposti tuntee itsensä herkäksi kaikille kommenteille, kun ensimmäisen kerran laittaa ajatuksiaan näkyville. Saa niitä ampua, ainut keino päästä eteenpäin. Mutta älkää nyt helvetti jyrätkö minua alle.

"Saamaton vätys, mikset tee mitään?"

Aloitin sitten blogin, tehdäkseni edes jotakin päästäkseni eteenpäin. Sen tekeminen on tuntunut hyvältä. Olen katsonut mielenkiinnolla kävijälaskuria, en voi väittää etten hymyillyt nähdessäni ensimmäisen lukijan.

Mutta nyt ensimmäistä kertaa ahdistaa blogin takia. "Ai se olikin vain keskenkasvuisuutta. Huonosti ilmaistua tunnetta. Tyhjiä sanoja."

Kuten kirjoitin aikaisemmin, minut ajoi sairaslomalle henkinen romahdus viime vuoden lopulta. En pystynyt ottamaan kontaktia muihin ihmisiin, saati sitten menemään kouluun. Sitten makasin kotona vapisten, unohtaen suurin piirtein kaiken mitä päivän aikana oli tapahtunut. Katsoin elokuvia peiton alta. Luin kirjoja. Mietin elämääni.

Nyt on tapahtunut osittaista parantumista, mutta kaukana toivotusta vielä ollaan. Mikä se sitten onkin, ylöspäin on mentävä. Melkein mitä tahansa muuta, kuin tätä paikallaan kuolemista.

Ehkäpä nyt sen unen sopisi tulla.

Kasvoton

Yöllä ahdisti ihan saatanasti. Koko yön pyöri ajatus että elämä meni ohi, eikä mitään jäänyt käteen. On vain tällainen kuori, joka pyörii sängyssä eikä pysty mitään muuta tekemäänkään.

Sitten tuli uni ja ihana unohdus.

Joskus sitä on kuitenkin noustava mennä tapaamaan taas psykoterapeuttia, ja mennä juttelemaan tunteistaan. Eipä siitäkään oikein tullut mitään. Päällimmäisenä jäi mieleen höpinä lapsuudesta. Olihan niitä kipukohtia siellä, mutta ei se selvittänyt niitä. Jäi vain hämmentynyt olo jälkikäteen.

Mutta ei sillä että minun terapeuttini huono olisi. Hyvin hän hommansa hoitaa, pitäisi olla vain joku heittämässä palloa hänellekin.

Mutta minusta tuntuu että minusta ei ole pallon heittäjäksi. On vain hiljaisuus joka vain kasvaa. Miksi minä en lyönyt kiusaajia takaisin?

Vitun nössö, eihän susta tuu ikinä mitään, makaat päivät pitkät kotona tekemättä mitään.

Minusta tuli hiljainen, mietteliäs kummitus, joka vain vaeltaa maan päällä ilman tarkoitusta. Kasvoton.