Ihmiselo on outoa. Kuljemme tunteiden ääripäästä toiseen läpi elämämme, toteuttaen itseämme parhaimpamme mukaan, käsikirjoituksen puuttuessa.
Kirjoittaessani tätä mietin miten minua kiusattiin eskarissa: "Et osaa sanoo ärrää nii et pääse tähän leikkiin mukaan!" Katsoin siinä sitten vierestä, kun muut pitivät hauskaa keskenään.
Vierauden tunne on mielenkiintoinen ilmiö. Sitä ikäänkuin tuntee leijuvansa ihmisten yllä, ilman heihin sitovaa ajattelutapaa. Melkein tuntee olevansa parempi jollakin tasolla. Melkein.
Kai tämäkin on sitä inhimillisyyttä. "Menschliches, Allzumenschliches"
Onko tällä planeetalla ketään joka tuntee samoin? Joku?
Minua haukuttiin/haukutaan koulussa psykopaatiksi, eikä kukaan varmasti halua oikaista käsitystään minusta kun on sen ensin toiselta kuullut. Eipä sillä ole väliä, enemmän sattuisi jos joku joka oikeasti tuntee minut tuomitsisi psykopaatiksi. Mutta eipä tunne...
Joku tyttö jonka kanssa kävin leffassa tosin sanoi minulle että olin ihan kiva tyyppi kunhan minuun tutustui tarkemmin. Ekana vuonna tosin epäili minun joskus tulevan ammuskellen kouluun.
Eräs toinen tyttö sanoi suoraan pelkäävänsä minua kun menin juttelemaan bileissä. En minä mitenkään uhkaavasti käyttäytynyt, ja ihan mukavaa oli kun juteltiin vähän pidempään.
Voisinpa olla joku muu.
P.S. Lassi ja Leevi on paras strippisarjakuva ikinä. No discussion.
Psykopaatiksi? Miksi juuri psykopaatiksi? Minusta tuntuu, ainakin sohvapsykologiaa harrastaessa, että olen aika lähellä psykopaatin luonnekuvausta, mutta kukaan ei ole vielä keksinyt kutsua minua sellaiseksi.
VastaaPoistaMinäkin olen melkein aina kokenut olevani jotenkin irrallinen muista, joskus myös koin olevani paljon ylemmässä kastissakin kuin he. Joskus taivuin harkitsemaan todella vahingollisten asioiden tekemistä muille ihmisille vain siksi, että he ällöttivät minua ja halusin tehdä selväksi, kuinka vähäpätöisinä pidin heitä.
Jossakin vaiheessa vihamielisyyteni ja inhoni kuitenkin muuttui. Aloin näkemään, että mieleni siivilöi ympäristöstäni negatiivista maailmankuvaani ruokkivia asioita, koska ärsyyntyneisyys ja vihaisuus antoi minulle voimaa, ainakin näennäisesti. Tunnen edelleen olevani monella tapaa erillinen muista, mutta olen muuttunut ulkopuolisesta hahmosta soluttautujaksi.
Niin, juu, ja Lassi ja Leevi todellakin on ihan loistava strippisarjakuva.