"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.

Uneton

Jaah. Pitkästä aikaa ahdistaa niin, että Nukkumatti jättää käymättä. Mitäpä tekisi?

Luin Kafkan Muodonmuutosta parisen kymmentä minuuttia, odottaen että väsymys hiipisi silmille pikkuhiljaa. Eipä hiipinyt.

Valot pois. Painiskelua pimeydessä.

"Keskenkasvuinen...."

"Turhaa angstia...."

"Vain nuoren pojan paha oloa...."

Onko se niin? Peittelenkö minä omaa keskenkasvuisuuttani huonolla tekotaiteella? Vieläpä teiniangstailen blogissa? Eikö minua hävetä?

"Hyi minua tyhmää tekotaitelijaa. Ilmaisen itseäni huonosti. Olen kaikinpuolin huono ihminen. Kalastan sääliä ja sympatiaa. Säälin itseäni kroonisesti. Olen saastaa..." jne.

Kai sitä helposti tuntee itsensä herkäksi kaikille kommenteille, kun ensimmäisen kerran laittaa ajatuksiaan näkyville. Saa niitä ampua, ainut keino päästä eteenpäin. Mutta älkää nyt helvetti jyrätkö minua alle.

"Saamaton vätys, mikset tee mitään?"

Aloitin sitten blogin, tehdäkseni edes jotakin päästäkseni eteenpäin. Sen tekeminen on tuntunut hyvältä. Olen katsonut mielenkiinnolla kävijälaskuria, en voi väittää etten hymyillyt nähdessäni ensimmäisen lukijan.

Mutta nyt ensimmäistä kertaa ahdistaa blogin takia. "Ai se olikin vain keskenkasvuisuutta. Huonosti ilmaistua tunnetta. Tyhjiä sanoja."

Kuten kirjoitin aikaisemmin, minut ajoi sairaslomalle henkinen romahdus viime vuoden lopulta. En pystynyt ottamaan kontaktia muihin ihmisiin, saati sitten menemään kouluun. Sitten makasin kotona vapisten, unohtaen suurin piirtein kaiken mitä päivän aikana oli tapahtunut. Katsoin elokuvia peiton alta. Luin kirjoja. Mietin elämääni.

Nyt on tapahtunut osittaista parantumista, mutta kaukana toivotusta vielä ollaan. Mikä se sitten onkin, ylöspäin on mentävä. Melkein mitä tahansa muuta, kuin tätä paikallaan kuolemista.

Ehkäpä nyt sen unen sopisi tulla.