"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Kasvoton

Yöllä ahdisti ihan saatanasti. Koko yön pyöri ajatus että elämä meni ohi, eikä mitään jäänyt käteen. On vain tällainen kuori, joka pyörii sängyssä eikä pysty mitään muuta tekemäänkään.

Sitten tuli uni ja ihana unohdus.

Joskus sitä on kuitenkin noustava mennä tapaamaan taas psykoterapeuttia, ja mennä juttelemaan tunteistaan. Eipä siitäkään oikein tullut mitään. Päällimmäisenä jäi mieleen höpinä lapsuudesta. Olihan niitä kipukohtia siellä, mutta ei se selvittänyt niitä. Jäi vain hämmentynyt olo jälkikäteen.

Mutta ei sillä että minun terapeuttini huono olisi. Hyvin hän hommansa hoitaa, pitäisi olla vain joku heittämässä palloa hänellekin.

Mutta minusta tuntuu että minusta ei ole pallon heittäjäksi. On vain hiljaisuus joka vain kasvaa. Miksi minä en lyönyt kiusaajia takaisin?

Vitun nössö, eihän susta tuu ikinä mitään, makaat päivät pitkät kotona tekemättä mitään.

Minusta tuli hiljainen, mietteliäs kummitus, joka vain vaeltaa maan päällä ilman tarkoitusta. Kasvoton.