Toivotan hyvää viikonloppua kaikille

15:33

Kello on noin paljon kun aloitan kirjoittamaan tätä. Olen humalassa.

Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.

Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.

Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.

Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.

Tiedät olevasi jumissa kun:

Viikonpäivät muistuttavat toisiaan niin paljon että et osaa erottaa niitä toisistaan.

Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?

Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.

Kirjoittaminen on syy elää.

Kulutat paljon päihteitä.

Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.

Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.

Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.

Turhaudut tapoihisi.

Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.

Petyt läheisiin ja itseesi.

Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.

Yksin ei ole niin paha olla.

50 senttiä

Kävin eilen illalla kirjastossa. Mukaan tarttui nyt Baudelairin Pahan Kukkia, koska en ole sitä vielä lukenut. Bukowskin runokokoelma ja Huxleyn Brave New World. Lionel Shriverin We Need to Talk About Kevin.

Kirjastontäti kertoi muovipussin uuden hinnan, ja kun tarjosin ajokorttiani, täti sanoi että sitä voi "käyttää vain kerran hätälainaukseen jos sinulla ei ole kirjastokorttia mukana." Mietin vähän aikaa tätä, mitäköhän väliä sillä on mitä korttia käytän lainaukseen? Maksaakohan se jotain? Typerämpää juttua en ole kuullut vähään aikaan. Kai siinä on jokin syy oltava.

Kävelin kirjaston takaovesta ulos, raivasin siellä olevasta penkistä lumet pois ja istuin tupakalle. Olin varmasti erikoinen näky: parin kuukauden lumien keskellä tupakoiva vinksahtaneen näköinen nuori mies. Sylissä oli 30 senttiä kalliimpi muovipussi täynnä kirjoja. Kuuntelin musiikkia exäni nappikuulokkeilla. Lievää ahdistusta ja kehäpäätelmiä. Tuttua kauraa.

Tunsin kateutta katsellessani ihmisten kulkevan ohi, miten helppoa olisi vain olla joku muu. Miksi minä valitsin yksinolon taakakseni? Tiedän että tämän miettiminen vain pahentaa asioita, mutta se vain pakottaa tiensä minun ajatuksiini. Sitten olin hiljaa.

Ei ollut mitään sanottavaa kenellekään.

Meditations

Tunnen pettymystä teksteissäni usein. En näytä täällä kaikkea itsestäni, koska se ei tunnu kuuluvan tänne. Tuon tänne pahan oloni, annan sille tällaisen alueen missä se saa sanoista muodon. Jotkut lukevat sitä, ehkä jotkut jopa tuntevat ymmärtävänsä. En ole välittänyt jos teksti ei ole hyvä, olen vain kirjoittanut sen ja kokenut päässeeni hetken verran pidemmälle itseni kanssa. Koen tekeväni jotain tärkeää itselleni, kaikki muu tulee tämän mukana. En kykene tämän parempaan vielä (lause joka on aina totta), mutta tunne että asiat paranevat kun niitä oppii katsomaan uusista näkökulmista on paras asia mitä saan kirjoittamisesta.

Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.

Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.

Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!

Sodassa ja Rauhassa

Aurinko säteili pistävästi silmiini kun kävin parvekkeella vetämässä päivän ensimmäisen röökin. Nurkassa lojui unohdettu roskapussi viime vuodelta. Linnut lauloivat ja minä pohdin masennustani. Mietin mitä pitäisi tehdä, kun sairauteni tuntuu tuhoavan monia mahdollisuuksia elämässäni.

Pitäisi jaksaa yrittää.

Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.

Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.

Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?

En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.

Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.

Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.

On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.

Another day

Riitelin isän kanssa tänään. Taas. Raivostun hänen pelkästä äänestään, siitä miten hän puhuu minulle kuin minun pitäisi aina olla valmiina käskytettäväksi, aivan kuin olisin jonkinlainen työntekijä hänelle. Äiti yrittää aina tasapainottaa meidän välejämme, mutta hyvin vaikea korjata asiaa joka johtuu molemmista osapuolista. Minä toisaalta haluan pysyä isästä erossa, kun taas isä ei edes yritä muuttua. Vaikeampaa sekin kai on kun ikä on lähempänä viittäkymmentä. Pattitilanne, kumpikaan ei halua muuttua toisen vuoksi.

Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.

Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.

Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.

Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.

Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:

          Hiljaa kaivan hautoja,
          Suruille ja hulluudelle.
          Maailman syvään syliin;
          Kaiken kätken mustaan multaan.

          Sieltä se kasvaa:
          Puut ikivihreät,
          Kesän ruoho,
          Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.

          Ja yhden ihmisen rakkaus
          Tutuille haudoille ja elämälle.
          Antaa sen kasvaa.

Maanpako

Tämä viikko on ollut minulle raskas. Juttelin koko viikon minua paljon vanhempien ihmisten kanssa, niitä näitä. Vaikka tunnen suurta sympatiaa kaikkia kärsijöitä kohtaan, en mahda mitään vieraaantuneisuudelleni. Kun olen saanut kostoni, mitä sen jälkeen voi tapahtua? Muutakin kuin suunnaton tyhjyys tänä aikana syntyneelle katkeruudelle ja pakotetulle kokemukselle mitä kutsutaan elämäksi? Tunne siitä että kukaan ei voi nähdä, kukaan ei voi ymmärtää.

Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.

Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.

Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.

Every night

Nyt tulee sellaista asiaa jota olen miettinyt kehtaanko siitä edes kirjoittaa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän blogin tarkoituksena on perinpohjainen itseanalyysi, joten voin kirjoittaa nyt unista.

Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.

Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.

Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.

Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.

Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.

Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.

Kuntoon

Onpas ahdistava paikka. Täynnä elämän kolhimia ihmisiä, katkeria ja huonosti toipuvia. Kaiken peittää tuska ja toivottomuus. Täällä näkee Suomea.

Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?

Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.

Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.

Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.

Sunnuntai mietintää

Ensi viikolla olen menossa kuntoutukseen. Onneksi nyt asiat tuntuvat vähän selkeiltä, että tiedän mistä puhun yhteiskunnan ja ihmismielen asiantuntijoille. Psykologi, psykiatri, sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti jonkinlainen työelämänneuvoja pääsevät tonkimaan elämäni likaisia nurkkia. Tunnen rauhallisuutta, mitään ihmeellistä siellä tuskin tapahtuu. Näen tässä pienen irtioton mahdollisuuden nykyelämästäni, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.

Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.

Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.

Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':

Kosto ja luopuminen

Minua on nöyryytetty monta kertaa elämäni aikana. Monta lausetta on jäänyt mieleeni palavina todisteina omasta pienuudestani, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä muiden ihmisten parissa. Se on johtanut minun täydelliseen eristäytymiseen ja katkeruuteen. Raivo täyttää minut välillä täysin, ja en näe muuta keinoa tuskasta eroon pääsyyn kuin koston ja itsetuhon.

Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.

Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.

Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.

Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.

En halua kulkea koko matkaa yksin.

Tilanteestani

Edellisten tekstien pohtiessa tunnetilojani masentuneena, ajattelen että nyt on sopivaa selventää tätä varsin epäselväksi jäänyttä tilannettani.

Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.

Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.

Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.

En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.

Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.

Kirjoittaminen ja sen merkitys

Olen elämässäni tienristeyksessä.

Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.

En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.

En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.

Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.

En voi uskoa muuhun.

Viskipullo aukesi sittenkin

Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.

Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.

Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.

Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.

Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.

Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.

"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä." 
  Kalervo Palsa

Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.

Nyt voin mennä nukkumaan.

Jälleen yksinäisyys

Lauantai-iltana olen taas kotona. Pari viime päivää olen ollut poissa, mutta nyt pääsin koti-ovesta sisään ja viettämään aikaa itseni kanssa. Mielessäni liikkuu asioita uudella vauhdilla, tunnen uutta energiaa ruumiissa. Toiveikas mutta pettynyt. Kolhuja elämästä syntyy nopeammin kuin luulin.

Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.

Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.

Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.

Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?

Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.

Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.

Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.

On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.

Riittääkö?

Scribble on the wall

Now when I look back at my life, I see times when it reminded me of walking in a blizzard, blinded and alone. In the blizzard I followed tracks made by things that too had walked through there, and if had I not followed them here I would have fallen and died alone. Tracks gave hope that there is something at the end. A corpse, or a place to call home.

I found places of shelter, shrines to things forgotten. I was thankful for the little breaks; where I could see what others had seen before, and I learned from them.  I learned I was alone like them, and they all had these same thoughts: "Where am I? I wish something would come, I wish would not be here. Either I'll survive or I'll never be found." I saw that many were lost before they had even begun.

As I followed the tracks, I realized I too made the path easier for others that are going through there. I also saw that as much as the tracks gave some image of hope that I could believe in, the real thing that was driving me forward was the wind and the cold. And they were the things that changed me the most.

I wish you all the strength in following the tracks in your life, wherever they may be.

Toinen yö peräkkäin jolloin en mennyt nukkumaan. En halunnut, vaikka uni onkin usein miellyttävin asia mitä koen päivittäin.

Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita.  Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.

Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.

Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.

Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.

Miten nähdään pimeässä

Pimeä palasi maan ylle. Aurinko vierailee lyhyesti aamuisin. Mutainen loska ei valaise pimeyttä. Kirjoitan masentuneena ympäristöstä yöllä, hieman väsyneenä omiin tapoihini. En edes yritä yhdistää lauseita toisiinsa. Aurinkoa en näe kovin usein, en halua mennä ulos päivisin. Tunnen suurempaa vapautta kävellessä pimeän puiston läpi, katsellen kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Kaikki ovat sisällä paitsi minä. Luuserit.

Istun taas samalle paikalle kuin aina aikaisemmin. Poltan kävelyn toisen tupakan. Kuuntelen musiikkia. En mieti yhtään mitään. Olen paikalle osunut hölmö, tyhjä kaikesta mitä on tapahtunut. En välitä, enkä usko että haluaisinkaan. Sillä mikään ei ole kivun arvoista.

Turhaa, turhaa, turhaa. Sitä minä huudan mielessäni kun mietin mitä haluaisin elämältä. Ennui on ruma ja tekotaiteellinen sana. Kunhan tuomitsen kaiken mitä sisältäni tulee, silloin en tee mitään väärin. Sodin itseäni vastaan, ja tunnen surua siitä kun häviän. Mitä kaikkea tässä elämässä on tullut koettua, muistan aina ensimmäisenä häpeän mitä olen kerännyt nimeeni.

On ihmisiä jotka tunsisivat surua kuolemastani; kyllä minusta välitetään. Omistan tietyn huumorintajun ja pinnallisen charmin, mutta kätken itseni syvälle, enkä taatusti anna avaimia kenellekään. Sitten olen murheellinen siitä, miten kukaan ei tulisi ikinä ymmärtämään elämääni. Viimeisenä minä itse.

Mikä pettymys! Päähenkilö oli jukstapositio, varsinainen itseään halventava pelle. Ei tajunnut elämää, että se on vain nykyhetkessä, ei menneessä tai tulevassa. Unissa harhailija, abstraktioon juuttunut epäpersoona. Pelkuri.

Näin olen oman itseni petturi.

Ruma Ruumis

Yö pitää hereillä. Toisaalta, miksi sitä nukkua kun ei pidä unistakaan.

Kävelyltä tullessani menin vessaan. Tuijottelin itseäni peilistä, ja tuumin että minusta tulisi nyt varsin ruma ruumis. Hymähdin, pesin hampaani ja painuin petiin. Pari minuuttia riitti. 

En tunne ahdistusta, en pelkoa, en mitään. Poltan tupakkaa parvekkeella, katson vaaleaa pihaa. Mietin miksi tätä kutsuisi. Kun mikään ei liiku. Talvi vain hiipii katukuvaan. 

Jos hyppäisin, aamulla joku autolle menevä soittaisi ambulanssin. En hyppää koska näitä ajatuksia on ollut tuhat kertaa aiemmin. Niillä ei ole enää merkitystä. Asiat ovat olleet huonomminkin. 

En muista aikaa jolloin ei olisi tuntunut tältä.