Ruosteruoja

Masennus on sitä että virta vie mennessään, eikä ole voimia uida vastavirtaan. On vain hyvä maata sängyn pohjalla, hiljaa mädäntyen omaan tuskaansa. Eihän siinä ole järkeä, ei mikään siinä oikeasti parane, mutta voimia ei ole nousta.

"Pitäisi mennä kouluun, pitäisi kirjoittaa esseet, pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi olla harrastuksia, pitäisi jatkaa tällä tavalla eläkeikään saakka." Mutta jostain pitäisi saada voimaa ja iloa tähän kaikkeen.

Mistä?

Ystäviä ei ole, ja viihdyn paljon paremmin yksin. Harrastuksia ei ole, ellei lukemista ja pelien pelaamista lasketa. Elokuvia nyt tuskin kukaan laskeekaan harrastukseksi. Saati sitten TV-sarjoja.

Mutta minäkin olen ihminen. Minäkin haluan elää, ja tuntea itseni merkitykselliseksi. Haluan kävellä jonkun kanssa pitkin öisen kaupungin katuja ja tuntea kuuluvansa sen ihmisen seuraan. Jakaa ajatuksiaan. Nauttia keskusteluista.

Nauraa.

Siitä on pitkä aika milloin joku ihminen on oikeasti naurattanut minua hauskuudellaan/omaperäisyydellään seurassani. Tuntuu, että nykyään nauran vain etten vaikuttaisi kylmältä.

Haluaisin jonkin harrastuksen josta voisin nauttia, ilman että se tuntuu pakotetulta. Luovuus olisi tärkeää. Itsensä toteuttaminen. Kai tämä blogi nyt saa luvan toimittaa sen virkaa.

Ihmiset ovat minulle luontaan työntäviä. Tunnen itseni huonommaksi muiden seurassa, ikään kuin pakotetuksi. Pitäisi olla joku oikea ihminen, sillä eihän tällainen kummitus ketään kiinnosta. Pelästyisivät vain pois.

Aah. Itsensä vähättely. Masennus tunkee itsensä kaikkialle.

Sanotaan asia vaikka niin, että minun heimoni on harva ja hävinnyt taivaan tuuliin.

Tällä polulla pitää olla vahva, eikä ruosteen syömä.

"It's not that I hate people, I just feel better when they're not around." Henry Chinaski/Charles Bukowski