Toivoo

"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."

Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.

Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.

Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.

Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.

Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.

Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.

Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?

Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.

En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?

Onko ketään?

Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?

Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.

Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.

Olen hukassa.




--Kieroutunut.

"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.