Kärsin persoonallisuushäiriöstä. Estynyt persoonallisuushäiriö on virallinen diagnoosi (lääkärin antama siis), mutta mittavien pohdiskelujen (sekä epämääräisten nettitestien) jälkeen tämä tulee todennäköisesti muuttumaan määrittämättömäksi/sekamuotoiseksi persoonallisuushäiriöksi.
Minä olen vähän kumma tyyppi. Puhun itsekseni ääneen, käyn mittavia keskusteluja ja väittelyjä pääni sisällä todistaakseni itselleni että olen ihan fiksu tyyppi. Ja sitten joskus ajattelen että pitäisi vetää kourallinen Rivatrilia, ketipinoria ja melatoniinia ja lähteä uimaan jokeen. Että mä olen ihan paska, en edes ihminen. Mutta ihmisetkin on kaikki ihan paskoja, joten olen jotenkin onnistunut saamaan itseni pääni sisällä vielä huonompaan asemaan. Ristiriitaisuus on persoonallisuuspiirteeni.
75 % minusta uskoo että kuolemanjälkeen ei tapahdu yhtään mitään. Ei tietoisuutta joka kokee olemattomuuden, koska se ei ole kokemus. 25 % taas sitten uskoo siihen, että elän jonkinlaista elämäni murmelina/hindu/buddhismireinkarnaatio helvettiä, josta pääsen ulos vasta kun keksin miten elää hyvää elämää. Tämä kerta ei ole selkeästi onnistunut, joten uintireissu varmaan tulee jossain vaiheessa realiteetiksi jos ei jotain yllättävää tapahdu.
Ihmiset pitävät minua pelottavana. Minulla on "villit silmät", ja varsin omintakeinen tapa pukeutua joskus. Vaikka misantrooppi olenkin, minulla ei ole suunnitelmia aiheuttaa vahinkoa ihmisille. Olen kärsinyt heidän takiaan, mutta tiedän hyvin miten vähän he luulevat tekojensa vaikuttavan.
Mutta entäs ne persoonallisuushäriöt? Wikipediasta nyt pastaan tänne ne oireet jotka tunnistan itsessäni:
Schizotypal personality disorder:
Behavior or appearance that is odd, eccentric or peculiar;
Poor rapport with others and a tendency to withdraw socially;
Suspiciousness or paranoid ideas;
Obsessive ruminations without inner resistance, often with dysmorphophobic, sexual or aggressive contents;
Unusual perceptual experiences including somatosensory (bodily) or other illusions, depersonalization or derealization;
Millonin alatyyppi:
Timorous schizotypal: Warily apprehensive, watchful, suspicious, guarded, shrinking, deadens excess sensitivity; alienated from self and others; intentionally blocks, reverses, or disqualifies own thoughts.
Avoidant personality disorder:
Hypersensitivity to rejection/criticism
Self-imposed social isolation
Extreme shyness or anxiety in social situations, though the person feels a strong desire for close relationships
Feelings of inadequacy
Severe low self-esteem
Self-loathing
Mistrust of others
Emotional distancing related to intimacy
Highly self-conscious
Self-critical about their problems relating to others
Problems in occupational functioning
Lonely self-perception, although others may find the relationship with them meaningful
Feeling inferior to others
In some more extreme cases — agoraphobia
Utilizes fantasy as a form of escapism and to interrupt painful thoughts
Millonin alatyyppi:
Conflicted: unsettled; unreconciled within self; hesitating, confused, tormented, paroxysmic, embittered; unresolvable angst.
Ihmisrauniona on vaikea juhlia. Ellei sitten naama ole täynnä tätä Rivatrilia, kyllä tekee höpöä päästä eroon noistakin saatanoista.
torstai 18. heinäkuuta 2013
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Pimeässä kävelystä
Olen muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Mielessäni on nyt uusi hiljaisuuden sävy, ja pelkään sen vain kasvavan ajan kuluessa. Uusi terapeuttini on kesälomalla (kuten kuuluukin), joten pyöritän päässäni tätä säröä yksin. Jos olin ennen "hiljainen ja outo", nyt olen siirtänyt itseni pois ihmisten luokasta. Tällaista särkynyttä, yksinäistä ja rääkättyä olentoa ei voi mieheksi kutsua. Piirrän mielessäni pitkän mustan viivan, ja näen että olen itse tehnyt nämä kaikki valinnat, samalla kykenemättä toimimaan muuten.
Sairauteni on pettymys itseeni ja muihin. Olen tullut tänne asti vapaasta tahdostani, omien rajallisten kykyjeni johdattamana, muiden lyödessä tahtia tahattomasti ja tahallaan. Ei ole ketään jota voisin syyttää, eikä mitään mikä estäisi minua syyttämästä kaikkea; myös itseäni. Näin suljen itseni, ja vien kiusaajieni työn päätökseen. Olen oman itseni vihollinen.
En tiedä enää mitä ajatella mistään. Ympärilläni lojuu kasa kirjoja jotka olen lukenut puoliksi, joihinkin en edes ole koskenut hyllystä ottamisen jälkeen. Jotkin olen lukenut moneen kertaan. Sekaisin, kaikki on elämässäni sekaisin.
Itsesääli on myrkkyä josta monet nauttivat, mutta viisaat karttavat sitä. Kunpa olisin viisas!
Teen asioita joiden tiedän olevan väärin, tiedän niiden toimivan minua vastaan. Käytän päihteitä tuhotakseni itseäni. Teen tämän, ja silti väitän haluavani parantua. Minulle ei pitäisi suoda oikeutta puhua ongelmistani, sillä olenhan ne itse aiheuttanut. Mutta hiljaisuus on joskus pahempaa kuin mikään muu. Joskus se rikkoutuu, joskus.
Pimeässä ei näy ketään.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Ei jaksa
Ei ole turhia päiviä, tai jos on, niin on koko elämä, laulaa Yrjänä. En osaa välittää elämästäni, tai välitän liikaa. Päässäni on ajatuksia joita en pysty sanomaan, ja en pysty koska ajattelen niin. Jos pitäisi valita symboli, se olisi nolla. Sievä ympyrä joka kiertää itseään.
Tunnen jotakin kun saan ihmiset nauramaan, se on loogisin ja paras asia mitä voin tarjota ihmisille. Silloin tiedän mitä he ajattelevat. Eilen nauratin, tänään olen taas yksin. Olenko pettynyt? En oikeastaan, osaan jo odottaa tätä.
Minkä takia minun edes pitäisi olla sosiaalinen, kun se tarkoittaa sitä että minun oletataan olevan kiinnostunut kaikista muista. Se on aina minun vastuullani jos pitää osoittaa kiinnostusta johonkin, pitää valehdella luovasti ja miellyttävästi. Kuka hullu sellaista jaksaa.
Sillä maailma on yksi vitun iso lukio.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Väsymys
En halua kuolla, mutta ei tämä eläminenkään tunnu nyt hyvältä.
Vietin taas päivän sängyssä, romahdin sinne ahdistuskohtauksen jälkeen ja nukahdin. Mielialalääkkeet ovat kuulkaas aika tehokkaita paukkuja. Aaltoja, vittu.
Vituttaa taas joutua käymään apteekissa säännöllisesti pitkän ajan jälkeen. Toivottavasti niistä nyt on apua. En uskalla ottaa enää tänään oxamiinia, yritän pitää niitä nyt hyvin vähällä käytöllä apuna.
Voisin katsoa taas jonkun elokuvan. Olisi kaksi uutta, tai ehkä katson uudestaan The Thingin. Rakastan sitä elokuvaa, missään muussa ei ole onnistuttu saamaan yhtä hyvää vainoharhaisuuden tunnelmaa. Metropolis oli hieno kokemus pari viikkoa sitten katsottuna.
Baudelairin Pahan Kukkia on muuten ehkä paras runokokoelma minkä olen lukenut.
Eipä minulle mitään ihmeitä. Olen väsynyt ja yksinäinen. Tähän tottuu nopeammin kuin uskottekaan.
Vietin taas päivän sängyssä, romahdin sinne ahdistuskohtauksen jälkeen ja nukahdin. Mielialalääkkeet ovat kuulkaas aika tehokkaita paukkuja. Aaltoja, vittu.
Vituttaa taas joutua käymään apteekissa säännöllisesti pitkän ajan jälkeen. Toivottavasti niistä nyt on apua. En uskalla ottaa enää tänään oxamiinia, yritän pitää niitä nyt hyvin vähällä käytöllä apuna.
Voisin katsoa taas jonkun elokuvan. Olisi kaksi uutta, tai ehkä katson uudestaan The Thingin. Rakastan sitä elokuvaa, missään muussa ei ole onnistuttu saamaan yhtä hyvää vainoharhaisuuden tunnelmaa. Metropolis oli hieno kokemus pari viikkoa sitten katsottuna.
Baudelairin Pahan Kukkia on muuten ehkä paras runokokoelma minkä olen lukenut.
Eipä minulle mitään ihmeitä. Olen väsynyt ja yksinäinen. Tähän tottuu nopeammin kuin uskottekaan.
Vieraantuminen
Kaikki ihmiset ovat hulluja. Hulluimpia ovat vallanhimoiset, ahneet ja itsekeskeiset. En ymmärrä kuka voisi haluta valtaa toisten ihmisten elämään, elleivät he oikeasti tarkoita hyvää. Eilinen Tahdon 2013 kansalaisaloitteen allekirjoitus oli minulle itsestään selvää. Silti näitä sekopäitä jotka ottavat asiakseen kommentoida toisten ihmisten yksityisiä asioita tulee koko ajan esiin. Vituttaa ajatellakin näitä tyyppejä, joten jätän uutisten kommenttiosion rauhaan. Kusipäitä löytyy aina, ja niissä ei ole mitään erikoista.
Poen eksistentiaalista kriisiä. Koen itseni täysin turhaksi ja tarpeettomaksi, ei tunnu olevan mitään mikä antaisi minulle rauhan ja tyydytyksen. Tämän tekstinkin koen varsin vaivaannuttavaksi, sillä yritän luoda jonkinlaista yhteyttä itseeni ja ihmisiin joita en edes tunne. Näkymätön haluaa tulla näkyväksi edes jollakin tavalla. Kaikki on minulle vierasta.
Entäs jos minä en löydä tarkoitustani? Entäs jos löydänkin? Tuuli ei nyt puhalla tätä surkeaa laivaa minnekään suuntaan, enkä minä aina jaksa soutaa yksin.
Ihmiset eivät ota minuun yhteyttä, minä en edes pysty nyt ottamaan yhteyttä. Ahdistus lisääntyy päivä päivältä, otan oxamiinia nyt aamulla puolitoista tablettia Voxran lisäksi. Ensi viikolla Voxrasta johtuvan ahdistuksen pitäisi loppua.
Odotan, joka päivä on odottamista. En voi mennä taaskaan luennolle, eristäydyn tänne huoneeseen. En pysty mihinkään. Tämä on sitä masennusta, pitäisi yrittää murtautua läpi.
En vain tajua miten hyötyisin siitä. En halua asioita, en rahaa, en autoja, en taloja, en parisuhteita. Ymmärrystä, ystäviä. Etten tuntisi oloani näin vieraaksi itselleni.
Poen eksistentiaalista kriisiä. Koen itseni täysin turhaksi ja tarpeettomaksi, ei tunnu olevan mitään mikä antaisi minulle rauhan ja tyydytyksen. Tämän tekstinkin koen varsin vaivaannuttavaksi, sillä yritän luoda jonkinlaista yhteyttä itseeni ja ihmisiin joita en edes tunne. Näkymätön haluaa tulla näkyväksi edes jollakin tavalla. Kaikki on minulle vierasta.
Entäs jos minä en löydä tarkoitustani? Entäs jos löydänkin? Tuuli ei nyt puhalla tätä surkeaa laivaa minnekään suuntaan, enkä minä aina jaksa soutaa yksin.
Ihmiset eivät ota minuun yhteyttä, minä en edes pysty nyt ottamaan yhteyttä. Ahdistus lisääntyy päivä päivältä, otan oxamiinia nyt aamulla puolitoista tablettia Voxran lisäksi. Ensi viikolla Voxrasta johtuvan ahdistuksen pitäisi loppua.
Odotan, joka päivä on odottamista. En voi mennä taaskaan luennolle, eristäydyn tänne huoneeseen. En pysty mihinkään. Tämä on sitä masennusta, pitäisi yrittää murtautua läpi.
En vain tajua miten hyötyisin siitä. En halua asioita, en rahaa, en autoja, en taloja, en parisuhteita. Ymmärrystä, ystäviä. Etten tuntisi oloani näin vieraaksi itselleni.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Pettymyksestä ja ristiriidoista
Tänä aamuna heräsin varsin aikaisin täynnä uutta energiaa. Voisivatko lääkkeet vaikuttaa näin nopeasti? Vai auttoiko eilinen kävely?
Näen tämän pohtiessani asioita: minulla on sisälläni monia ristiriitaisia persoonallisuuksia. Yksi joka inhoaa toista, toinen joka ei pysty kunnioittamaan muita. Yksi etsii, toinen luovuttaa.
Nämä eivät voi asua yhdessä kehossa, toisen on kuoltava. Kauan sitten ajattelin itseni sytyttämistä tuleen. Tämä oli etsijän ajatus, jostain syystä tunsin ansaitsevani tuskaa epäonnistumisen johdosta. Nykyisin ajattelen laukausta päähän. Tämä on luovuttajan ajatus. Tiedän olevani tätä vahvempi.
Tämän päivän olisin voinut ohittaa.
Siivosin kämpän, tiskasin ja laitoin pyykin pyörimään. Järjestin jopa tyhjät pullot ja tölkit valmiiksi oven viereen.
Sitten menin sänkyyn ja pysyin siellä koko päivän. Kävin laittamassa laitteet kiinni ohjelmien pyörittyä loppuun. Kuuntelin klassista. Mietin että mitä helvettiä. En halunnut astua ulos, en halunnut nähdä ihmisiä. Olin vain olemassa, sillä ei tunnu olevan suurta vaikutusta minuun välillä.
Nyt nälkä kurnii, en halua syödäkään. Koska sitten pitäisi mennä ulos, sitten pitäisi olla hetken aikaa joku muu. En tunnista itseäni nyt. Tämä henkilö joka kokee tämän kaiken ei tunnu minulta, en ole samaa mieltä itseni kanssa. Halveksun tätä passiivisuutta, inhoan hiljaisuutta. Mutta silti vaivun syvemmälle tähän tilaan, peityn itseinhoon. Kestän kuitenkin tämän kaiken. Kai tällä jokin merkitys minulle on?
Näen tämän pohtiessani asioita: minulla on sisälläni monia ristiriitaisia persoonallisuuksia. Yksi joka inhoaa toista, toinen joka ei pysty kunnioittamaan muita. Yksi etsii, toinen luovuttaa.
Nämä eivät voi asua yhdessä kehossa, toisen on kuoltava. Kauan sitten ajattelin itseni sytyttämistä tuleen. Tämä oli etsijän ajatus, jostain syystä tunsin ansaitsevani tuskaa epäonnistumisen johdosta. Nykyisin ajattelen laukausta päähän. Tämä on luovuttajan ajatus. Tiedän olevani tätä vahvempi.
Tämän päivän olisin voinut ohittaa.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Maailman maalausta
Päivä oli kirkas ja sopivan kylmä. Kahvi oli loppunut, joten sain syyn mennä ulos sunnuntaikävelylle. Tunsin olevani vähän elossa, kuuntelin kuulokkeista Alan Wattsia ja pohdin elämän monimutkaisuutta. Istuin puiston penkillä, katselin koirien käyttävän ihmisiään kävelyllä. Suljin silmäni ja kuuntelin Mad Menin soundtrackia.
Kävin Jesarin luona, hymyilin vastaantulevalle mummolle rappukäytävässä, pohdin miten helposti toisen masennuksen voi nähdä. Ei kai kovin helposti.
Kaupassa pyörähdin ostamassa kahvin ja mitä mieli teki. Tätä en ole voinut tehdä vuoteen, sillä viime vuosi piti pärjätä 1000 euron säästöllä ja kelan asumistuella. Tyydyn vähään, joten en valita. Kunhan välillä sai pizzaa ja sipsejä, olin tyytyväinen.
Söin vesimelonin. Voisin nyt keittää kahvia. En halua mennä nukkumaan.
Kävin Jesarin luona, hymyilin vastaantulevalle mummolle rappukäytävässä, pohdin miten helposti toisen masennuksen voi nähdä. Ei kai kovin helposti.
Kaupassa pyörähdin ostamassa kahvin ja mitä mieli teki. Tätä en ole voinut tehdä vuoteen, sillä viime vuosi piti pärjätä 1000 euron säästöllä ja kelan asumistuella. Tyydyn vähään, joten en valita. Kunhan välillä sai pizzaa ja sipsejä, olin tyytyväinen.
Söin vesimelonin. Voisin nyt keittää kahvia. En halua mennä nukkumaan.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
"Luovaa" kirjoittamista #1
Tällainen syntyi äsken. Oli ihan mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa taas jotakin:
Entäs jos olisi vain pimeyttä? Emme näkisi toisten hyvyyttä ja halua auttaa. Emme näkisi ystäviä vaan hylkääjiä, ei ulko-ovea tai lääkkeitä. Emme omaa halua tehdä asioista parempia. Sulkisimme maailman pimeyteen kuin lapsen muovipussiin, koska emme halua nähdä sen kasvavan samaan tuskaan millä peitämme sen. Hylkäisimme toivon kuin uppoavan laivan, samalla rukoillen että meri huolehtisi meistä. Samalla tietäen että itse upotamme laivojamme, ja näemme pimeyden syttyvän kuin tulen tyhjyyteen.
Koska muuta ei olisi, ja tunnemme sen aivan liian hyvin sanoaksemme ei.
Entäs jos olisi vain pimeyttä? Emme näkisi toisten hyvyyttä ja halua auttaa. Emme näkisi ystäviä vaan hylkääjiä, ei ulko-ovea tai lääkkeitä. Emme omaa halua tehdä asioista parempia. Sulkisimme maailman pimeyteen kuin lapsen muovipussiin, koska emme halua nähdä sen kasvavan samaan tuskaan millä peitämme sen. Hylkäisimme toivon kuin uppoavan laivan, samalla rukoillen että meri huolehtisi meistä. Samalla tietäen että itse upotamme laivojamme, ja näemme pimeyden syttyvän kuin tulen tyhjyyteen.
Koska muuta ei olisi, ja tunnemme sen aivan liian hyvin sanoaksemme ei.
Päivästä toiseen
Huh, bentsot lievittävät ahdistusta, ja Voxran pitäisi alkaa vaikuttaa kahden viikon kuluessa. Tunnen rintakehän sisällä nyt tuttua painetta, sellaista joka kertyy pikku hiljaa kunnes painun sänkyyn potemaan koomaa. Nyt siihen on lääke, onpas mielenkiintoista.
Tänään Jesarin pitäisi tulla saunaan, en tiedä jaksanko siivota sitä ennen. Makaan kylpytakissa sängyllä ja kuuntelen kelloa. Katsonkin sitä välillä. Nousen ylös ja kirjoitan paperille kaikkea mitä tulee mieleen. Käsi väsyy nopeasti, joten en jaksa kirjoittaa sitä kolmen sivun tavoitetta.
Eilen oli terapiaa, ja se helpotti paljon oloa. Nauroin siellä pitkästä aikaa. Tarvitsisin sitä enemmän, ja pohdittiinkin terapian siirtämistä aikuispsykiatrian puolelle. Nythän olen käynyt yksityisellä puolella oma kustannuksella kerran kuussa. Aivan liian vähän minun kaltaiselle pöpille.
En halua avata kaihtimia asunnossani, mutta haluaisin samalla saada valoa. Ikävästi tänne näkee kadulta suoraan sisälle, ja yritän vältellä ihmiskontakteja vetämällä kaiken kiinni. Tupakkaakaan en käy ostamassa, se aine on ihan perseestä.
Nämä tekstit ovat ainoa päivittäinen kontakti ulkomaailmaan. Olen nyt siellä minne olen halunnut mennä. Tässä minä kasvan.
Tänään Jesarin pitäisi tulla saunaan, en tiedä jaksanko siivota sitä ennen. Makaan kylpytakissa sängyllä ja kuuntelen kelloa. Katsonkin sitä välillä. Nousen ylös ja kirjoitan paperille kaikkea mitä tulee mieleen. Käsi väsyy nopeasti, joten en jaksa kirjoittaa sitä kolmen sivun tavoitetta.
Eilen oli terapiaa, ja se helpotti paljon oloa. Nauroin siellä pitkästä aikaa. Tarvitsisin sitä enemmän, ja pohdittiinkin terapian siirtämistä aikuispsykiatrian puolelle. Nythän olen käynyt yksityisellä puolella oma kustannuksella kerran kuussa. Aivan liian vähän minun kaltaiselle pöpille.
En halua avata kaihtimia asunnossani, mutta haluaisin samalla saada valoa. Ikävästi tänne näkee kadulta suoraan sisälle, ja yritän vältellä ihmiskontakteja vetämällä kaiken kiinni. Tupakkaakaan en käy ostamassa, se aine on ihan perseestä.
Nämä tekstit ovat ainoa päivittäinen kontakti ulkomaailmaan. Olen nyt siellä minne olen halunnut mennä. Tässä minä kasvan.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Tyhjä aukio
En ole vielä tappanut itseäni, tai edes yrittänyt. Ajatus siitä on tullut toistuvasti mieleeni monen vuoden ajan. Se liittyy vain hetken ahdistukseen ja yleiseen toivottomuuteen, joten olen onnistunut olemaan välittämättä siitä. En halua lopettaa tätä viheliäistä elämääni vaikka se käykin raskaaksi. Tiedän onnistuvani välillä.
Mutta silti se pysyy päässäni kuin punkki. Nyt se on voimakkaana pääni keskellä. Osaan sijoittaa sen tarkasti, sillä olen voinut tämän koko päivän pahoin sen takia. En voi tehdä mitään, ahdistus tuntuu kaiken peittävänä tuskana. Minulla olisi alkanut yksi kurssi jolle olisin halunnut mennä, mutta ajatuskin kahdesta tunnista ihmisten ympäröimänä tuntuu mahdottomalta. Horjun jo asunnossani yksin, joten tiedän että en pärjäisi pitkään siellä. Haluan lopettaa tämän kierteen, menen ostamaan lääkkeet kohta.
En saanut lääkäriä kiinni, kansliasihteeri kertoi että kaikki ovat aikuispsykiatrian polilla joko poissa tai tavoittamattomissa.
Täytyy kestää vielä vähän aikaa. Toivon että tämä ei enää pahene.
Mutta silti se pysyy päässäni kuin punkki. Nyt se on voimakkaana pääni keskellä. Osaan sijoittaa sen tarkasti, sillä olen voinut tämän koko päivän pahoin sen takia. En voi tehdä mitään, ahdistus tuntuu kaiken peittävänä tuskana. Minulla olisi alkanut yksi kurssi jolle olisin halunnut mennä, mutta ajatuskin kahdesta tunnista ihmisten ympäröimänä tuntuu mahdottomalta. Horjun jo asunnossani yksin, joten tiedän että en pärjäisi pitkään siellä. Haluan lopettaa tämän kierteen, menen ostamaan lääkkeet kohta.
En saanut lääkäriä kiinni, kansliasihteeri kertoi että kaikki ovat aikuispsykiatrian polilla joko poissa tai tavoittamattomissa.
Täytyy kestää vielä vähän aikaa. Toivon että tämä ei enää pahene.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Levy pyörii
Toistan samaa virhettä uudestaan ja uudestaan. En tiedä mitä voisin tehdä eri tavalla, mutta näen miten vahingoitan itseäni päivästä toiseen samalla tavalla.
"Sä oot ihan paska, tapa ittes."
Tuollainen virheellinen lause pyörii pääni sisällä. En edes tajua miksi sanon tuota itselleni. Se ei tee minulle mitään hyvää, en pidä siitä, mutta silti se pyörii päässäni. Haluan tavata jonkun nyt, haluan puhua yön läpi kaikesta. Mutta en voi, koska ahdistukseni peittää kaikki mahdollisuudet. Ei ole muuta kuin oma kyvyttömyyteni sairauteni kanssa. Olen turha, koska uskon olevani turha.
En edes pysty viemään roskia ulos, olen sanonut itselleni että veisin ne seuraavalla kerralla ulos. Siellä ne parvekkeella ovat unohdettuina. Olen uskomattoman väsynyt itseeni ja elämääni. Kunpa olisin pyytänyt akuuttiin ahdistukseeni lääkettä.
Huomenna menen apteekkiin, ja ostan lääkkeet. Kaikki on nyt pimeää minulle.
"Sä oot ihan paska, tapa ittes."
Tuollainen virheellinen lause pyörii pääni sisällä. En edes tajua miksi sanon tuota itselleni. Se ei tee minulle mitään hyvää, en pidä siitä, mutta silti se pyörii päässäni. Haluan tavata jonkun nyt, haluan puhua yön läpi kaikesta. Mutta en voi, koska ahdistukseni peittää kaikki mahdollisuudet. Ei ole muuta kuin oma kyvyttömyyteni sairauteni kanssa. Olen turha, koska uskon olevani turha.
En edes pysty viemään roskia ulos, olen sanonut itselleni että veisin ne seuraavalla kerralla ulos. Siellä ne parvekkeella ovat unohdettuina. Olen uskomattoman väsynyt itseeni ja elämääni. Kunpa olisin pyytänyt akuuttiin ahdistukseeni lääkettä.
Huomenna menen apteekkiin, ja ostan lääkkeet. Kaikki on nyt pimeää minulle.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Yksinäisyydestä
Jos on viettänyt pitkiä aikoja yksin, tietää millaista on tulla toimeen itsensä kanssa. Pitkät päivät vain ajatukset seuranani minusta on tullut intuitiivisempi, ja näen mitä tarkoittaa einsamkeit. Mistä se tulee kun muut ihmiset eivät välttämättä voi tarjota lohdutusta omaan kolkkoon tilaan. Joten sitä on välillä ihan omasta halustaankin yksin. Vahvistuva kierre, samaan aikaan saa tyydytystä mutta ei kuitenkaan. Huijaan itseäni.
Muistan miten pienenä löysin neliapilan, ja olin 5-vuotiaan innolla sitä näyttämässä kaikille. Jouni niminen urpo päätti sitten napata sen käsistäni ja repiä sen kappeleiksi. Tämä tulee välillä mieleeni, en edes käsitä miten tyhmä koko tapahtuma oli. Jos sitä ei olisi revitty, en edes välttämättä muistaisi siitä päivästä mitään.
Pienenä isäni kysyi minulta vähän väliä enkö haluaisi mennä pelaamaan jalkapalloa ikäisteni kanssa. Ajatus tuntui minusta vaivaannuttavalta, joten vastustin sitä. Ala-aste tuntui minusta tarpeeksi ikävältä. Kävelin koulun vieressä olevilla kallioilla välitunneilla, katselin usein ikkunasta ulos tunneilla. Muut lapset sanoivat minua "taivaanrannan maalariksi." Kun elämän alku muistuttaa huonoa suomalaista bildnungsromaania, tiedät elosi olevan surullista.
On minulla ystäviä jotka haluavat viettää kanssani aikaa, mutta minun on peiteltävä tätä kaikkea heiltä. Koska eihän miehellä saa olla tunteita, sehän on hyvin vaivaannuttavaa ja vierasta.
Ja tätä isoa palloa sisällä pitää hävetä. Sillä jos olet yksin, siihen on oltava jokin syy. Säälikin on huono alku kaikelle. En tiedä kuka haluaisi sellaista suhdetta.
Miten minä voin olla epäkelpo? "Kognitiivista kapasiteettia löytyy" lukee lääkärin ja psykologin lausunnoissa. En ole vastenmielisen näköinen. Osaan keskustella hyvin monista asioista, olen avoin kun haluan. Hauskakin ilmeisesti olen. Mutta millään näillä ei ole merkitystä, koska mitään yhteisöä ei ole minulle olemassa. Tai en ole sitä löytänyt.
Tupakka tuntuu nyt hyvältä idealta.
Muistan miten pienenä löysin neliapilan, ja olin 5-vuotiaan innolla sitä näyttämässä kaikille. Jouni niminen urpo päätti sitten napata sen käsistäni ja repiä sen kappeleiksi. Tämä tulee välillä mieleeni, en edes käsitä miten tyhmä koko tapahtuma oli. Jos sitä ei olisi revitty, en edes välttämättä muistaisi siitä päivästä mitään.
Pienenä isäni kysyi minulta vähän väliä enkö haluaisi mennä pelaamaan jalkapalloa ikäisteni kanssa. Ajatus tuntui minusta vaivaannuttavalta, joten vastustin sitä. Ala-aste tuntui minusta tarpeeksi ikävältä. Kävelin koulun vieressä olevilla kallioilla välitunneilla, katselin usein ikkunasta ulos tunneilla. Muut lapset sanoivat minua "taivaanrannan maalariksi." Kun elämän alku muistuttaa huonoa suomalaista bildnungsromaania, tiedät elosi olevan surullista.
On minulla ystäviä jotka haluavat viettää kanssani aikaa, mutta minun on peiteltävä tätä kaikkea heiltä. Koska eihän miehellä saa olla tunteita, sehän on hyvin vaivaannuttavaa ja vierasta.
Ja tätä isoa palloa sisällä pitää hävetä. Sillä jos olet yksin, siihen on oltava jokin syy. Säälikin on huono alku kaikelle. En tiedä kuka haluaisi sellaista suhdetta.
Miten minä voin olla epäkelpo? "Kognitiivista kapasiteettia löytyy" lukee lääkärin ja psykologin lausunnoissa. En ole vastenmielisen näköinen. Osaan keskustella hyvin monista asioista, olen avoin kun haluan. Hauskakin ilmeisesti olen. Mutta millään näillä ei ole merkitystä, koska mitään yhteisöä ei ole minulle olemassa. Tai en ole sitä löytänyt.
Tupakka tuntuu nyt hyvältä idealta.
Depressiivinen episodi
Kun tarpeeksi toistaa jotakin, asia menettää merkityksensä.
En tiedä mitä haluan. Olen juuttunut, mutta haluaisin jotenkin päästä tästä tilasta pois. Mutta minne? Pysähtynyt joka ei pysty liikkumaan ilman suuntaa, sillä tunnen olevani väärässä joka tapauksessa. Mielisairaana on yksinäistä, vaikka näenkin että nämä ongelmat ovat yleisiä. Sairas mies sairaassa paikassa.
Tämä on taas sama tilanne kuin monta kertaa aikaisemmin. Mieleni juoksee umpikujiin, lukitsee itsensä eikä anna minkään näkyä ulos. En halua, siis en voi. Kaikki johtaa samaan tulokseen, kaikki on sitä samaa. Merkityksetöntä.
Tiedän että kuitenkin haluan pois tästä. Haluan istua kesällä veden äärellä ja kuunnella musiikkia. Haluan nähdä enemmän aurinkoa. Mitä tahansa muuta kuin tätä pysähtynyttä kuolemaa. Missä hiljaa vedän itseni sisälleni, piiloudun kaikelta. Mutta enhän minä pelkää muuta kuin tätä? Että lopulta löydän itseni yksin tästä samasta paikasta, kaikkien vuosien jälkeen.
En syö juurikaan mitään. Eilisen saldo oli vihreää salaattia ja hapankorppuja. Piiloutuminen ei tarvitse paljoa, sillä eilenkin juttelin vain kolmen minuutin mittaisen puhelun äitini kanssa. Lopun olen päättänyt vain unohtaa.
Puhuin tänään yksinäni ääneen keittiössä. En tee sitä usein, lähinnä vain heittääkseni jonkin vitsin tai laittaakseni jonkin muistiin. Se varmaan pelottaisi jotakuta, mutta tiedän olevani yksin. Ei kukaan minulle vastaa.
Ymmärrän kyllä hyvin miksi kukaan ei halua jutella minulle. Olen liian hyvin piilossa, en tarjoa mitään kenellekään. En usko järjestäväni tällä viikolla tupareita vaikka sanoinkin niin Jesarille. En halua että joku näkee minun saavan jonkin ahdistuskohtauksen omassa kämpässäni. Haluan että tämä tila menee ensin ohi.
Pelkään että kuolen näin.
En tiedä mitä haluan. Olen juuttunut, mutta haluaisin jotenkin päästä tästä tilasta pois. Mutta minne? Pysähtynyt joka ei pysty liikkumaan ilman suuntaa, sillä tunnen olevani väärässä joka tapauksessa. Mielisairaana on yksinäistä, vaikka näenkin että nämä ongelmat ovat yleisiä. Sairas mies sairaassa paikassa.
Tämä on taas sama tilanne kuin monta kertaa aikaisemmin. Mieleni juoksee umpikujiin, lukitsee itsensä eikä anna minkään näkyä ulos. En halua, siis en voi. Kaikki johtaa samaan tulokseen, kaikki on sitä samaa. Merkityksetöntä.
Tiedän että kuitenkin haluan pois tästä. Haluan istua kesällä veden äärellä ja kuunnella musiikkia. Haluan nähdä enemmän aurinkoa. Mitä tahansa muuta kuin tätä pysähtynyttä kuolemaa. Missä hiljaa vedän itseni sisälleni, piiloudun kaikelta. Mutta enhän minä pelkää muuta kuin tätä? Että lopulta löydän itseni yksin tästä samasta paikasta, kaikkien vuosien jälkeen.
En syö juurikaan mitään. Eilisen saldo oli vihreää salaattia ja hapankorppuja. Piiloutuminen ei tarvitse paljoa, sillä eilenkin juttelin vain kolmen minuutin mittaisen puhelun äitini kanssa. Lopun olen päättänyt vain unohtaa.
Puhuin tänään yksinäni ääneen keittiössä. En tee sitä usein, lähinnä vain heittääkseni jonkin vitsin tai laittaakseni jonkin muistiin. Se varmaan pelottaisi jotakuta, mutta tiedän olevani yksin. Ei kukaan minulle vastaa.
Ymmärrän kyllä hyvin miksi kukaan ei halua jutella minulle. Olen liian hyvin piilossa, en tarjoa mitään kenellekään. En usko järjestäväni tällä viikolla tupareita vaikka sanoinkin niin Jesarille. En halua että joku näkee minun saavan jonkin ahdistuskohtauksen omassa kämpässäni. Haluan että tämä tila menee ensin ohi.
Pelkään että kuolen näin.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Miltä se tuntuu
Outo elämä. Katselen parvekkeelta kun ihmiset kävelevät ohi, ja mietin että heillä on paikka jonne he ovat menossa. Seuraan joitakin katseellani pidempään kuin toisia. On kylmä, mutta en halua mennä sisällekään. On tylsää. Merkkaan päiviä, niillä ei ole kauheasti merkitystä minulle. Ikuinen toisto vie terän ajatuksista, ja teen kaikkea sairasta itselleni tahtomatta.
Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.
Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.
Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.
Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.
Ja tyhjän, surkean elämän.
Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.
Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.
Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.
Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.
Ja tyhjän, surkean elämän.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Voima valuu maahan
Aamulla, kuten mainitsin, kävin lääkärissä. Sain elokuun loppuun asti sairaslomaa, ja keskustelimme mikäköhän minua vaivaa. Post-traumaattisen stressihäiriön piirteitä, estynyttä persoonallisuutta, epävakaata persoonallisuushäiriötä, plääplääplää masennus. Tällä cocktaililla pääsee vähäksi aikaa tuille.
Ahdistuin käynnin jälkeen tilanteestani, en näe oikein mitään millä murtaa tätä kierrettä. Hain yliopistoon, haluaisin päästä suoraan sisälle, mutta eihän se niin helppoa ole. Haluaisin tavata nyt jonkun turvallisen ihmisen, mutta sellaista ei enää ole elämässäni. Olen yksin kuten joskus monta vuotta sitten. En voi lähestyä ketään, koska ahdistuneisuuteni tekee kaikki lähestymisyritykset naurettaviksi. En pysty muuhun kuin yksinoloon, kaikki muu on fantasiaa. Voisin tehdä jotain hyödyllistä, voisin kirjoittaa kirjaani. En halua, en tee.
Elämäni on kehää, kuljen siinä ympyrää, katson säleikön välistä ulos. Se on siellä, elämä, mutta minä en osaa vielä muuta kuin tämän ympyrän. Haluaisin maalata itselleni oven, sitten sanoa muille olevani nyt kunnossa. Vomani kuluvat nyt kuitenkin tähän kehään, kuljen sitä uskonnollisesti ja tarkkailen sitä. Uskon että se valmistaa minua johonkin, ulos pääsemiseen, mutta on osattava tehdä ensin se ovi.
Ja sitä ei ole.
Masennuskausi tulossa. Ehkä
Katselen ikkunasta ulos, lääkärini vilkuilee välillä papereihin ja kysyy lääkärikysymyksiään. Mietin mitenköhän moni kulkee tällaista polkua, jossa käydään lääkäreillä ja terapeuttien luona selvittämässä pääkoppaa. Kaikki vain koska olin lapsena enemmän yksin kuin muut. Ei sitä lapsena tajunnut.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Olen sairas
Saatanan lähettämä tauti iski illalla. Väsymys painaa luomia, poltetta rinnassa ja otsassa. Revin rikki itseäni vessassa tarpeillani, oksennan kesken kaiken. Tunnen itseni haamuksi. Onneksi tämä pöpö ei iskenyt perjantaina, en olisi pystynyt mihinkään. Lojun nyt tietokoneen edessä, hengitys rähisee vähäsen. Pystyn ajattelemaan sentään.
Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.
Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.
Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.
Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?
Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.
En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.
Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.
Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.
Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.
Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.
Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?
Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.
En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.
Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.
JES
Sain tietokoneenkin nyt toimimaan. Kolme laatikkoa sekalaista kamaa on vielä tyhjentämättä. Suurimmaksi osaksi DVD-bokseja ja pelejä. Kirjat ovat hyllyssä, ne kyllä pitää järjestellä uusiksi.
Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.
Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.
Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.
Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.
Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.
Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.
tiistai 26. helmikuuta 2013
Captain's Blah: The Dawn of the First Day, 69 hours remain
Tänään hankin muuttolaatikot. Kirjahylly on nyt puoliksi tyhjä. Sovittelin avainasian ja sängyn asuntoon. Tekisi mieli nyt vain nukkua omassa kämpässä, mutta perjantaina 11:30 on vasta paku valmiina viemään tavarat. Siihen asti virun täällä, valmistellen kaikkea.
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
maanantai 25. helmikuuta 2013
Olen surkea erakko
Pidän kirjastosta. Se on kävelymatkan päässä kadun lopussa, joten siellä on mukava tehdä viikottainen kävelyretki. Teen aina paljon löytöjä, ja en pelkää katsoa uutuushyllyäkään. Lyhyesti: Rakastan kirjoja.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)