Scribble on the wall

Now when I look back at my life, I see times when it reminded me of walking in a blizzard, blinded and alone. In the blizzard I followed tracks made by things that too had walked through there, and if had I not followed them here I would have fallen and died alone. Tracks gave hope that there is something at the end. A corpse, or a place to call home.

I found places of shelter, shrines to things forgotten. I was thankful for the little breaks; where I could see what others had seen before, and I learned from them.  I learned I was alone like them, and they all had these same thoughts: "Where am I? I wish something would come, I wish would not be here. Either I'll survive or I'll never be found." I saw that many were lost before they had even begun.

As I followed the tracks, I realized I too made the path easier for others that are going through there. I also saw that as much as the tracks gave some image of hope that I could believe in, the real thing that was driving me forward was the wind and the cold. And they were the things that changed me the most.

I wish you all the strength in following the tracks in your life, wherever they may be.

Toinen yö peräkkäin jolloin en mennyt nukkumaan. En halunnut, vaikka uni onkin usein miellyttävin asia mitä koen päivittäin.

Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita.  Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.

Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.

Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.

Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.

Miten nähdään pimeässä

Pimeä palasi maan ylle. Aurinko vierailee lyhyesti aamuisin. Mutainen loska ei valaise pimeyttä. Kirjoitan masentuneena ympäristöstä yöllä, hieman väsyneenä omiin tapoihini. En edes yritä yhdistää lauseita toisiinsa. Aurinkoa en näe kovin usein, en halua mennä ulos päivisin. Tunnen suurempaa vapautta kävellessä pimeän puiston läpi, katsellen kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Kaikki ovat sisällä paitsi minä. Luuserit.

Istun taas samalle paikalle kuin aina aikaisemmin. Poltan kävelyn toisen tupakan. Kuuntelen musiikkia. En mieti yhtään mitään. Olen paikalle osunut hölmö, tyhjä kaikesta mitä on tapahtunut. En välitä, enkä usko että haluaisinkaan. Sillä mikään ei ole kivun arvoista.

Turhaa, turhaa, turhaa. Sitä minä huudan mielessäni kun mietin mitä haluaisin elämältä. Ennui on ruma ja tekotaiteellinen sana. Kunhan tuomitsen kaiken mitä sisältäni tulee, silloin en tee mitään väärin. Sodin itseäni vastaan, ja tunnen surua siitä kun häviän. Mitä kaikkea tässä elämässä on tullut koettua, muistan aina ensimmäisenä häpeän mitä olen kerännyt nimeeni.

On ihmisiä jotka tunsisivat surua kuolemastani; kyllä minusta välitetään. Omistan tietyn huumorintajun ja pinnallisen charmin, mutta kätken itseni syvälle, enkä taatusti anna avaimia kenellekään. Sitten olen murheellinen siitä, miten kukaan ei tulisi ikinä ymmärtämään elämääni. Viimeisenä minä itse.

Mikä pettymys! Päähenkilö oli jukstapositio, varsinainen itseään halventava pelle. Ei tajunnut elämää, että se on vain nykyhetkessä, ei menneessä tai tulevassa. Unissa harhailija, abstraktioon juuttunut epäpersoona. Pelkuri.

Näin olen oman itseni petturi.

Ruma Ruumis

Yö pitää hereillä. Toisaalta, miksi sitä nukkua kun ei pidä unistakaan.

Kävelyltä tullessani menin vessaan. Tuijottelin itseäni peilistä, ja tuumin että minusta tulisi nyt varsin ruma ruumis. Hymähdin, pesin hampaani ja painuin petiin. Pari minuuttia riitti. 

En tunne ahdistusta, en pelkoa, en mitään. Poltan tupakkaa parvekkeella, katson vaaleaa pihaa. Mietin miksi tätä kutsuisi. Kun mikään ei liiku. Talvi vain hiipii katukuvaan. 

Jos hyppäisin, aamulla joku autolle menevä soittaisi ambulanssin. En hyppää koska näitä ajatuksia on ollut tuhat kertaa aiemmin. Niillä ei ole enää merkitystä. Asiat ovat olleet huonomminkin. 

En muista aikaa jolloin ei olisi tuntunut tältä.

Tunnustan

Olen  pelkuri. En halua ottaa riskejä, pienennän elämisen mahdollisuuksia jokaisella hetkellä jona en tee mitä todella haluan. Olen turvautunut viinaan estääkseni kyllästymisen elämääni, mutta samalla halveksin isääni joka tekee samoin. Olen tehnyt, ja teen, tyhmiä valintoja. Haluan lopettaa tämän ja unohtaa sanan "mutta".

En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?

Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.

Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.

Ch-ch-ch-ch-Changes

Yksi asia mistä en pidä kirjoituksessani on tekstin itsetietoisuus. Kirjoitan liikaa sisältäni, ikäänkuin yleistykseni olisivat maailmaan kirjoitettuja totuuksia. Pääni sisäistä maailmaa ne kuvaavat hyvin, kunpa mielikuvat vastaisivat todellisuutta niin olisi helpompaa korjata se mitä tekee väärin.

Pitää sijoittaa ego maailmaan, ei maailmaa egoon.

Olen pitänyt todella paljon vihaa sisälläni, olen siirtänyt todella paljon tätä vihaa maailmankuvaani ja itseeni kääriytymiseen. Nyt minun pitää avata tämä kaikki, ja se ei toteudu pelkästään miettimällä.

Olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa en voi toteuttaa tätä vapaasti. Huono parisuhde joka tuntuu sulkevan enemmän kuin avaavan. Ensi viikolla tämä muuttuu. Muutos on aina hyvästä, sitä kautta kasvaa tai kutistuu.

Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä. Olen ollut siinä suhteessa passiivinen, tämän voin korjata.

Olemme kaikki vahvempia kuin luulemme.

Matkalla

Teen pitkästä aikaa jotakin itselleni. Jotakin hyvää. Asiat ovat entisellään, makaavat siinä mihin ne jätin, mutta löysin itsestäni tahtoa muuttaa niitä. Kirjoitan nyt enemmän. Ajatukseni ovat eteenpäin suuntautuneita. Toivo jaksaa tuikkia pitkän pimeyden jälkeen.

Masennuksen voi nähdä hyvänä asiana. Se antaa elämään enemmän näkökulmia, omanlaista itsevarmuutta kun selviää pimeistä kausista. En voi kuvitella millaista elämäni olisi, jos en olisi masentunut. Voisin olla aika tylsä. En olisi lukenut näin paljon kirjoja, en olisi haastanut itseäni ajattelemaan monelta kannalta asioita. Olisin kääriytynyt tavalliseen elämään, jatkaen yhtä tietä mitään muuta harkitsematta. Ehkä.

No, onhan siinä tämä "en halua ikinä nähdä ketään, kunpa en heräisi enää" -puoli, mutta kipu antaa jotakin takaisin. Se on löydettävä.

Ehkä kaikki ylläoleva on paskaa, mutta se ainakin antaa jotakin merkitystä tälle taudille. Jos se ei merkitse mitään, voisin yhtä hyvin jatkaa masentuneena lusmuna olemista. Mutta sitä minä en halua.

Luen kirjallisuutta yliopistolla. Se on kai luontainen valinta minulle, toisaalta pärjäisin hyvin ilman sitäkin. Olen harkinnut jopa komiikkaa, palaten ala-aste aikaiseen haaveeseeni. Mahdollisuuksia, tarvitsen vain harjoitusta.

Pidän vielä liian paljon öistä. Viime yönä makasin pitkään hereillä. Halusin mennä ulos tupakalle ja kävelylle. Pakotin itseni pysymään paikallaan ja nukahtamaan.

En vielä jaksa kantaa kaikkea, tuskin vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä se häämöttää.

Sananen blogista taas

Selitän nyt miksi tämä sivu on musta kuin angstisen teinin murtunut sydän/hukkunut sielu: miellyttää minun silmiäni ainakin enemmän yömyöhään lukiessa kuin silmiin pistävä valkeus.

Ja poistin turhan "Sisältää aikuisille suunnattua blääblää" varoituksen. Ärsytti aina klikata sitä kun halusin korjata kirjoitusvirheitä (niitä tulee aina olemaan paljon) pois.

Päivitän harvoin, koska en halua täyttää tätä turhan päiväisillä "angst haben" päivityksillä. Niitä tekstejä on tullut joskus, ja niitä tulee varmasti joskus lisääkin, mutta tämä tyyli on toiminut minulla jonkinlaisena suodattimena kaikelle paskalle mitä päässäni liikkuu. Jos hellittäisin suodattimia, luulen että tekstin laatu kärsisi huomattavasti. Poistaisin vanhat hävettävät raapustukset jos välittäisin. Mutta ei, toimikoon esimerkkinä miten ei pitäisi päivittää.

Ja kuten kirjoitin aikaisemmin: kommentit ovat erittäin mukava merkki että joku tätä blogia lukeekin. Koska olen erakoitunut outo ernu, en vain osaa vastata niihin luontevasti ja sitä kautta en yleensä ole kommentteihin mitään kirjoitellut, koska itsekritiikkini on kova. Ja koska olen pelkuri!

Olen moneen suuntaan hajonnut mies. Blogi on keino kasata tätä.

Kiitän nöyränä suopeista kommenteista.

Ongelmakäyttäjä

Kävin taas kävelyllä.

Pimeä kaupunki miellyttää minua enemmän. Vastaantulijat ovat harvempia, vauhti on rauhallisempi. Tilaa on muullekin kuin omille asioille. Mutta eihän ihminen olisi mitään, jos hän ei ajattelisi jatkuvasti itseään.

Olen tietokoneen ongelmakäyttäjä. Heti kun herään, nostan iPhonen yöpöydältä ja alan lukemaan joko reddittiä tai hesaria. Sitten aukeaa kone, ja teen jotain muuta. Nykyajan Skinnerin rottana tämä tuo elämääni muuta ajateltavaa kuin oman tyhjän tyhmän elämäni, ja olen pysäyttänyt kehitykseni ihmisenä. (Idea poimittu täältä. Sad Pictures for Children lähentelee nerokkuutta nettisarjakuvana.)

Tietokone (tai netti) on luonut elämäni tyhjiöön toiston joka miellyttää minua, kun taas muut ihmiset löytävät tämän toiston (mielihyvän) baareista, kerhoista, ihmissuhteista,  BB:stä, kirjoista, lenkkeilystä tai kutomisesta. Elämästä, muista ihmisistä. Minä taas olen tyytynyt istumaan näppäimistöni takana, eristäytyen, luoden itselleni maailmankuvan jossa olen muista ihmisistä täysin erillään; poikkeus.

En kuitenkaan usko että olen täysin ainutlaatuinen tässä maassa tai maailmassa tämän suhteen, me kaikki vain istumme hiljaa omien näppäimistöjen takana, joten mahdollisuudet tavata kaltaisiani on aika rajattu.

Ylläoleva oleva teksti kyllästyttää minua, mutta annan sen olla. Haluan saada tämän ulos minusta, sillä olen pitkään ajatellut tätä kaikkea. Olen turhautunut itseeni, haluan muutosta. Mitä se on, sitä en ole saanut muotoiltua. Olen vain ollut, kuten monet muutkin helpon tien kulkijat, välinpitämätön suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Se on toiminut oikein hyvin. Vaihtoehtojen luominen on vain paljon vaikeampaa kun on elänyt monta vuotta valitsemassaan vankilassa. Sieltä pääsee pois, mutta se vaatii melkein yhtä paljon työtä kuin muurien nostaminen.

Mukavuus ja helppous ovat nykyajan ihmisen kahleet mielen ympärillä. Niistää pääsee irti kun itse valitsee, mutta syy siihen pitää löytää. Jotkut valitsevat uskonnon tai ruokavalion. Tämän hetkinen post-moderni, post-industriaalinen länsimainen kulttuurinen konteksti (hehheh) tuottaa kaltaisiani krypto-nihilistisiä hipstereitä, jotka eivät lopulta usko mihinkään. Eivät edes itseensä. Siinä on minun sudenkuoppani. Olen ihmisen hahmossa kulkeva tyhjiö, joka määritteli itseään pitkään ulkoa tulevien vaikutteiden perusteella, jotka loppujen lopuksi eivät tarkoittaneet minulle yhtään mitään.

Olisi tyydyttävää saada tähän kaikkeen selkeä vastaus, mutta se taitaa olla pitkän matkan takana.

Satunnaisia tuntemuksia

What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.

A. Camus

Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.

Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.

Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.

Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.

Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?

On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.

Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.

Elämässä niitä tulee.

Jester

2012, minne viet minut?

2011 vei omaan kotiin, rauhaan ja mukavaan turtumiseen. Vähäisiä voittoja ja tappioita. Pelimerkit vain hupenevat. Kuin olisin pyyhkinyt ahdistuksen mukana osan itsestäni. Hengen.

Sen takia en ole kirjoittanut mitään; en edes itselleni. Tahto tehdä asioita on hävinnyt. Kuten myös halu olla vähäisten ystävienikin kanssa missään tekemisissä. Narri joka ei naurata, ei ole mitään. Ja se on tällä hetkellä tyydyttävä olotila. Mutta ei ikuisesti.

Naurun mukana kuolemaa tekee myös minuus hiljaa. Ehkä se on hyvä asia? Niin paljon vahinkoa olen itselleni tuottanut. Ja eikö vanhan kuolema tee uudelle tilaa?

Voiko tyhjän päälle rakentaa?

Nonexistence

In some remote corner of the universe, poured out and glittering in innumerable solar systems, there once was a star on which clever animals invented knowledge. That was the highest and most mendacious minute of "world history" — yet only a minute. After nature had drawn a few breaths the star grew cold, and the clever animals had to die.
— N.

Yksi rauhoittavimmista ajatuksista minkä sallin itselleni on se, että minua ei joskus ole olemassa. Rauhoittava varmuus jonka tämä ajatus minulle suo, on yksi parhaimmista masennuslääkkeistä mitä minulla on. Varmuus siitä, että tämä on vain elämä kaikkien muiden joukossa. Ehkä sillä on jotain merkitystä myös muillekin, mutta se on heidän asiansa. Jos sillä olisi lopputuloksen kanssa mitään merkitystä, varmaan hymyilisin haudassani.

Ei sitä tietenkään voi ymmärtää, olemattomuutta, mutta ajatus ei herätässä minussa minkäänlaista kauhun tunnetta, vaan rauhoittavan kylmän virtauksen sisääni. Ehkä mieleni vain pitää itsensä nyrjäyttämisestä? Pystyn tässä mielentilassa omistamaan paljon enemmän omasta elämästäni kuin muulloin. Silloin en mieti mitä kaikkea tuli mokattua vuosia sitten, tai miksi minä vihaan toista kämppistäni.

En siis tarkoita itsemurhaa, vaan olemattomuutta yleensä. Käsittämättömyys mikä lopulta peittää kaikki. Kuoleman jälkeinen universaalinen epäeksistenssi. Nada. Tyhjää.

Kiehtovaa mitä kaikkea ihminen virittää päänsisällään että kestää oman oravanpyöränsä.

Laumaeläin

Tunnen melankoliaa suurissa ihmisjoukoissa. Varsinkin silloin kun on ahdasta ja ihmiset kovaäänisiä. Tyhjyyteen tuijottelu, keskittymisen hajoaminen tuhanteen suuntaan ja pään (hallittu?) tyhjeneminen. En ole paikalla.

Tämä tunne seuraa minua joskus ystävienkin seuraan, mutta se on helppo peittää kun osaa sen. Tuntemattomien ihmisten seurassa taito häviää. Tai ehkä enemmän halu peittää se häviää. En ole paikalla.

Ehkä mietin tätä liikaa. Ehkä minun pitäisi vain pelata pöytätennistä seinää vastaan. Ehkä tämäkään ei johda minnekään. Ehkä en ole paikalla?

Minulla on tapana paeta päänsisälle. Mielummin sanoisin: kävelen omia polkuja, mutta polut ovat vain päässä ja ne eivät aina löydä uutta.

Tämä tapa auttaa minua kestämään tuntien odotuksen helposti. Se vaikeuttaa kaikkea muuta. Pitäisi vain herätä ja sanoa että tämä ei ole unta. Tämä ei ole unta.

Sitten olen takaisin ihmiskentän keskellä, ja vihaan ihmisten melua ja naurua.

Eihän se ole miksi olen siellä; haluan nauttia lyhyestä kesästä ja siitä seurasta joka minulle on suotu. Hyvää seuraa se onkin, mutta omat rajani ihmisten kanssa tuntuvat pilaavan paljon. Haluaisin samalla niin paljon ja niin vähän. Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa.

Nyt olen yksin. On yö ja hiljaisuus. Pidän niistä, ne pitävät minut terveenä.

Vai pitävätkö ne minut rajojeni sisällä, kuin kaksi vartijaa jotka hymyilevät?

Elonmerkkejä

Olen elossa. Toistaiseksi, mutta niinhän se on aina. Olen voinut hyvin, keskiverrosti, huonosti ja hyvin huonosti, kiitos kysymättömästä kysymyksestä.

Ei, en ole luonut uusia ihmiskontakteja, näytän tyytyvän nykyisiin kahteen ja puoleen jota minulla on. Niitäkin pidän yllä vaihtelevalla menestyksellä ja mielenkiinnolla. Sen puolikkaan jonka kanssa joudun asumaan sen toisen kokonaisen ystäväni kanssa, en ole vaihtanut mitään muuta pariin viikkoon kuin satunnaisen tervehdyksen. Samantekevää (yksi suosikkisanoistani, tiedän).

Niin, olen muuttanut. Liike parempaan tai huonompaan, en tiedä, mutta nyt näytän tyytyvän tyhjään ja toistoon joka on tarttunut elämääni. Tyhjään toistoon. Niin.

Sellaiseksi elämä on minulle tullut. Välttäen muita kuin kahta ystävääni, ja sietäen puolikasta ja muita.

Olen elämäni rappiossa. Ruumiini voi pahoin, ja elämästä on tullut entistä enemmän vain mielen sisäinen simulaatio. Pitkistä kävelyistä yömyöhään nautin kyllä paheeksi asti. Silloin on vain minä.

Rikkoa toisto. Koputtaa seinään. Ehkä se vastaa.

Life Is Strange

Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?

Aloita alusta, kerro ongelmasi.

Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.

Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.

En ymmärrä muita ihmisiä.

Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.

Vai onko se sittenkään?

Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.

Miksi en vain mennyt muiden mukana?

Toivoo

"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."

Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.

Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.

Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.

Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.

Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.

Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.

Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?

Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.

En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?

Onko ketään?

Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?

Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.

Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.

Olen hukassa.




--Kieroutunut.

"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Ad Exit

Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.

Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.

Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.

Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.

Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Mutta se on vain showta.

En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.

Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?

Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?

Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?

Pelle, jolla on nokkelia juttuja.

Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.

"How does that work out for you? Being clever?"

Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa

Onpas paska otsikko. Samantekevää.

8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.

Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.

Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"

Huokaus.

En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.

Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...

Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.

Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.

Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?

Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.

Niin. Ja E.

En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.

Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?

En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.

Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.

Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.

Vielä paskempia.