Luotu

"Cursed, cursed creator! Why did I live? Why, in that instant, did I not extinguish the spark of existence which you had so wantonly bestowed?"

Olento oppii puhumaan, sitten kirjoittamaan omasta elämästään. Katkeruudestaan luojalleen, ihmisille ja itselleen.

Saanko sanat jotka voisivat avata jotakin sisälläni? Saanko tehtyä jotakin, joka kuvaisi sitä tunnetta jota minä tunnen? Saada se ulos?

Se. Outo, kuvaamaton. Mitäänsanomaton. Tyhjiö, kammio. Miltä minusta tuntuu?

En tiedä. On vain niin kovin mitäänsanomaton olo. Tuntuu että lääkkeet eivät auta.

Minun täytyy saada Se ulos. Pahaolo, yksinäisyys. Olento.

Se, jonka yksin loin, annoin elämän. Jollekin, jonka ei saisi koskaan kasvaa kenenkään sisällä.

Mutta mikä Se on? Miksi se seuraa minua? Katsoo yöllä ikkunastani, ja herättää katseellaan? Nimeäkö se kaipaa? Vai loppua olemassaololleen?

Se tuli taas viime yönä. Kolmen maissa, kuten aina. Enkä saanut unta.

Kunpa tämä loppuisi. Ettei tarvitsisi herätä yöllä, ja miettiä miksi on täällä. Ja mitä katua, hävetä ja itkeä silmät päästä.

Kunpa Se lakkaisi seuraamasta. Että minä voisin olla kuka oikeasti olen.

Saada sanat sisältään, ja saada maailma uudeksi niillä luotua. Vanhasta eroon päästä, ja jatkaa matkaa vapaana menneestä. Maalata omat kasvot, ja nähdä ne ominaan.

Itsensä luoneena. Eikä Isän kuvana.

Just Another Night in This Lonely Planet

Tunnen silmäpussieni painon. Pitäisi mennä nukkumaan. Mutta kerta sillä ei ole väliä, niin olen hereillä.

Niin. Unettomuuteni on osin itseaiheutettua. En vain jostain syystä voi pakottaa itseäni menemään nukkumaan ennen kahtatoista. Sitten aamulla herään kahdeksan maissa, ja vielä väsyttää. Hm.

Katsoin äsken Home dokumentin nauhalta. Jostain syystä purskahdin välillä tuon tuosta itkemään. Tuntui hyvältä. Sellaista henkistä masturbointia kai tuokin.
(Sidenote: En jostain syystä itkenyt dokumentin aiheen tähden. Olo oli jotenkin oudon kevyt, salliva jostain syystä maatessani sängyllä. Antaa tulla, muistan ajatelleeni.)

Olin eilen (ts. keskiviikkona) kirjastossa kaksi tuntia. Mukava löytää itsensä lukemattomien kirjojen keskellä.

En ole käynyt suihkussa sitten maanantain. Hampaatkin jäi pesemättä eilen. Hyi minua apaattista sikaa. Muistan kun joskus kävin päivittäin saunassa. Hyviä aikoja.

Ja saunassa soi metalli, Beatles ja Doors. Nostalgia on ihana sairaus.

"Gazing up at the dark sky spangled with its signs and stars, for the first time, the first, I laid my heart open to the benign indifference of the universe."

-A. Camus, L'etranger

Herätä, nousta, liikkua, muuttua

Eihän tämä blogi voi jatkua näin. Nyt kun lueskelen menneitä postauksia, 50 % lähtisi huoletta pois. Mutta antaa olla. Huoletta kirjoitin angstiani näytölle, huoletta se saa sinne jäädäkin. Taakse.

Hyvä niin.

Sillä elämä ei voi jatkua samanlaisena, vaan sen täytyy muuttua, vaihtaa muotoa. Erakko on esimerkki jostain...pysähtyneestä.

Mutta ulkopuolinen minä tulen aina olemaan, halusin sitä eli en. Voin vain käyttää asemaani parhaani mukaan, ja yrittää tehdä siitä jotakin 'parempaa'.

Kehittyä, liikkua, muuttua, jne.

Mutta miksi minä muka muuttuisin? Pari vuotta paikallaan pysymistä saattaa olla vähän liikaa mittareille.

Katsellaan, kuulostellaan, mietitään.

Sitten hymyillään kuin korpit oksilla.

Minä ja Minuus

"Se kääntyy vain takaisin, se tulee vihdoin kotiin - minun oma itseni ja se siihen kuuluva, mikä on ollut kauan muualla ja kaikkien olevaisten ja sattumien sekaan hajoitettuna.

Ja erään seikan minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen edessä mikä on ollut minulle kauimmin varattuna. Oi, kaikista vaikein tieni minun nyt täytyy nousta! Oi, minä olen aloittanut yksinäisen vaellukseni!

Mutta joka on minun lajiani, se ei voi väistää sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: 'Vasta nyt sinä käyt suuruuden tietäsi! Huippu ja kuilu - tämä on erottamattomasti yhtä!'"

Kello lyö minuutin yli keskiyön.

Ja minä mietin minuutta.

Kudoelma/Runoelma

Kirjoitan kirjoittamisen ilosta. En voi lopettaa sitä, haluan päästä eteenpäin sen avulla. Luoda värikkäitä tunteita, naurattaa, itkettää, hämmentää, rakentaa parempaa elämää. "Elämästä nauttivien ihmisten valolla..."

Ehkäpä vielä joskus teen Rimbaudit.

Rimbaud
Alchemy of the Word (I)

To me. The story of one of my eccentricities.

For a long time I boasted that I possessed all the possible landscapes, and I thought celebrities of painting and modern poetry were derisory.

I liked idiot paintings, doorways, decorations, travelling acrobats canvas, signs, popular illuminations; antiquated literature, church Latin, erotic books full of misspellings, our grandmothers novels, fairy tales, childhood little books, old operas, silly chorus, naive rhythms.

I dreamed of crusades, discovery travels without any attachment, republics without histories, stifled religious wars, revolutions of moral, movements of races and continents: I believed in all wonders.

I invented the colors of vowels! — A black, E white, I red, O blue, U green. — I made rules for the form and movement of every consonant, and I flattered myself to invent a poetic verb with instinctive rhythms that would be accessible sooner or later, to all senses. I reserved the translation.

It began as a consideration. I wrote silences, nights, I noted down what was inexpressible. I set vertigoes.

Ihminen häviää

Astun Raadon vastaanotosta ulos kadulle. Kävelen autoani kohti, miettien äskeistä käyntiä.

"Tärkeää olisi ehkä nyt löytää sellainen paikka, missä voisi ihan vain harjoitella olemista ihan oma itsensä..."

Kuulen nimeäni huudettavan. Käännän katseeni oikealle. Pari luokkalaistani tervehtivät minua kauempaa. Vielä muistavat, ajattelen itsekseni. Nostan käden hajamieliseen tervehdykseen, ja jatkan matkaani. En pysty enempään, en halua näyttää itseäni tällaisena. En minä oikeasti ole tällainen, enhän? En vain voi, en pysty, en halua. Menkää pois! Olen oikeasti hauska, huumorintajuinen, utelias, itsevarma ja hyväntuulinen. Olen vain masentunut, niin, niinhän se vain on.

Huokaus.

"...mutta sellasia paikkoja on niin pirun vähän..."

Ihan kuin minuus olisi hävinnyt ilmaan. Sitten katsotaan ikkunasta muiden ihmisten iloista elämää.

Ja ihminen häviää.