Yöllä ajattelee paljon asioita joita on parempi ajatella pimeässä.
"When a man walks into a room, he brings in his whole life with him."
Huomenna tapaan yhden uuden ihmisen, "teetä vai kahvia"-tyyppinen juttu. Olen iloinen kun hän myöntyi, vaikka vähän aavistelinkin vastauksen etukäteen. Juttelimme autossa matkalla jonnekin, takaisin kaupunkiin. En ajatellut asiaa sen pidemmälle kuin että olisi hauskaa tavata joku. Ei kai muuta?
Sitten ajattelen liian pitkälle, mietin kaikkea huonoa mitä voi käydä. Tai jotain hyvää. Seuraa, teetä tai kahvia. Aina mietin etukäteen mitä sanoisi, ei pitäisi. En ole vaivaantunut seurassa, vaan yleensä tarkkailen jotakin mitä on mielessä, kuin istuisin takapenkillä.
Vähän heikko olo nyt, en tee mitään. Katsoin moneen kertaan nähdyn elokuvan. Naureskelin kuitenkin. Jotakin tuttua vuosien takaa, ei muuta.
Mietin mitä en voi sanoa, mitä ei saa sanoa. Mitä en edes kirjoita tänne, koska sekin on tarpeetonta. Pelkään itseäni joskus. Katson tekemisiäni, ja näen jonkun muun nauramassa elokuvalle. Jonkun muun menevän huomenna kahvilaan, istumassa hiljaa tai puhuen. Déjá vu -kokemukset, depersonalisaatio, derealisaatiot, aivojeni solmut...Nyt valdoxania kahden viikon jälkeen.
Näin lääkärini kaksi päivää sitten, kelaan lausuntoa ja lääkkeiden tarkistusta. Sanoin tekeväni itsemurhan ehkä viimeistään 30-vuotiaana. Jos mitään muutosta ei tapahtuisi, silloin varmaan tietäisi kun juttuni ovat venyneet tarpeeksi pitkälle. Haluaisin kuolla metsässä, eikä kukaan löytäisi minua. Toivon eläinten syövän minut. Haluan vain pois ihmiskunnasta, sekä itsestäni.
Liian outo elääkseen, liian harvinainen löytääkseen mitään sopivaa itselleen. Pukujen koot ovat aina puoliväliin sopivia, sitten joko liian tiukkoja tai löysiä. Ihmiset tuntuvat olevan askeleen poissa omasta kehityksestä, mielenkiinnoista, valinnoista ja kokemuksista. Marginaalina oleminen ei tarkoita sinun olevan parempi.
Torstaina olin standup-klubilla, nuoria aloittelevia koomikoita. Porukassa kaljaa ja muuta. Osa jutuista oli hauskoja, sitten tuli viimeinen esiintyjä. Raiskausvitsejä, joista tuli minulle hieman epämiellyttävä olo, mutta kaikki muut nauroivat kovaa. Menin ulos tupakalle, lunta satoi ja minä olin t-paidassa klubin edessä. Siat eivät anna edes takkeja hetkeksi ulos. Mustia muistoja. En halunnut sanoa mitään, joten poistuin.
Tulin kotiin, purskahdin itkuun. Olin väsynyt viinasta, tupakasta ja itsetietoisuudesta. Kukaan ei ymmärtäisi, koska en voinut sanoa mitään. Turhaan olisin sanonutkin, miten jotkut vitsit lakkaavat olemasta hauskoja, kun tunnet jonkun kärsineen. Miltä tuntuu haluta tappaa joku.
Ehkä teen yhtä jatkuvaa virhettä?
lauantai 23. marraskuuta 2013
maanantai 18. marraskuuta 2013
Lost and Found: A Week Later
Olin pari päivää taas vahtimassa koiraa. Vaihdoin mielelläni hetkeksi maisemaa, mieli teki katsella jokea, ja miettiä poissa kaupungista ja yksiöstä. Ja tuli mietittyä. Ihmisiä joita tuli nähneeksi viikko sitten, ihmisiä joita haluaisi nähdä uudestaan?
Opettelin lisää saksaa, saunoin ja söin paremmin kuin pariin viikkoon. Sitten tuli lauantai, ja se surkea havainto: oikea hetki kysyä uudestaan näkemisestä oli viikko sitten. Nyt olin yksin ja nauroin typeryydelleni. Ajatus kysymisestä ei edes tullut mieleen, oli aamuyö, ja join kotitekoista punaviiniä tuntemattoman asunnossa kuunnellen musiikkia kahden uuden tuttavan kanssa. Alkoholi ei ole ikinä ollut minulle sosiaalinen väline tuttavuuteen, mutta sekin on vain tekosyy. Ajatus ei tullut mieleeni.
Luulin hävittäneeni lompakkoni ja kaulahuivini kännissä, mutta ne löytyivät eri paikoista. Toisesta takista ja Jesarin asunnolta.
Tänään terapiassa Rippi puhui siitä, miten monia eri "Fluveja" onkaan terapiakäynneillä näkynyt. Hiljaista, ahdistunutta, havainnoivaa ja: "Älykäs, sivistynyt puoli, joka on paljon ikäistään vanhempi." Inhoan sanaa älykäs, se on niin hatara käsite että sitä voi taivuitella, enkä minä halua taivutella tärkeitä sanoja.
Olin ja olen hyvin ahdistunut, viikonloppuna se pirun tuoma havainto menetetystä tilaisuudesta kalvoi syvän jäljen. Miten voi olla sokea, miten voi antaa hyvän tilaisuuden mennä ohi. Lisää kerroksia, lisää muureja ja yksinäisyyttä. Oli sillä naisellakin muurit, näin hyvin sudenkuopat ja etäisyydet. Enkä minä välittänyt niistä, havainnoin vain.
Elämänneuvo, ja ehkä myös tärkeää kaikkien mielenterveydelle: älkää lukeko 1800-lukulaista ranskalaista runoutta. "Outo kauneuden etsintä, ahdistus ja rakkaus," tekevät Baudelairesta hyvin, hyvin depressiivistä luettavaa.
Tasapainoilen, löysin sormuksen koiraa vahtiessa. Yin ja Yang -symboli hopeassa. Mieleeni tulee Sun Tzu:
"Of the Five Elements, none is always predominant;
of the Four Seasons, none lasts forever;
of the days, some are long and some short,
and the Moon waxes and wanes."
Vesi kulkee matalimmasta kohtaa, ja voitto saavutetaan suhteuttamalla voima heikkouden kanssa. Hallitse nämä, ja sinun ei tarvitse pelätä.
Opettelin lisää saksaa, saunoin ja söin paremmin kuin pariin viikkoon. Sitten tuli lauantai, ja se surkea havainto: oikea hetki kysyä uudestaan näkemisestä oli viikko sitten. Nyt olin yksin ja nauroin typeryydelleni. Ajatus kysymisestä ei edes tullut mieleen, oli aamuyö, ja join kotitekoista punaviiniä tuntemattoman asunnossa kuunnellen musiikkia kahden uuden tuttavan kanssa. Alkoholi ei ole ikinä ollut minulle sosiaalinen väline tuttavuuteen, mutta sekin on vain tekosyy. Ajatus ei tullut mieleeni.
Luulin hävittäneeni lompakkoni ja kaulahuivini kännissä, mutta ne löytyivät eri paikoista. Toisesta takista ja Jesarin asunnolta.
Tänään terapiassa Rippi puhui siitä, miten monia eri "Fluveja" onkaan terapiakäynneillä näkynyt. Hiljaista, ahdistunutta, havainnoivaa ja: "Älykäs, sivistynyt puoli, joka on paljon ikäistään vanhempi." Inhoan sanaa älykäs, se on niin hatara käsite että sitä voi taivuitella, enkä minä halua taivutella tärkeitä sanoja.
Olin ja olen hyvin ahdistunut, viikonloppuna se pirun tuoma havainto menetetystä tilaisuudesta kalvoi syvän jäljen. Miten voi olla sokea, miten voi antaa hyvän tilaisuuden mennä ohi. Lisää kerroksia, lisää muureja ja yksinäisyyttä. Oli sillä naisellakin muurit, näin hyvin sudenkuopat ja etäisyydet. Enkä minä välittänyt niistä, havainnoin vain.
Elämänneuvo, ja ehkä myös tärkeää kaikkien mielenterveydelle: älkää lukeko 1800-lukulaista ranskalaista runoutta. "Outo kauneuden etsintä, ahdistus ja rakkaus," tekevät Baudelairesta hyvin, hyvin depressiivistä luettavaa.
Tasapainoilen, löysin sormuksen koiraa vahtiessa. Yin ja Yang -symboli hopeassa. Mieleeni tulee Sun Tzu:
"Of the Five Elements, none is always predominant;
of the Four Seasons, none lasts forever;
of the days, some are long and some short,
and the Moon waxes and wanes."
Vesi kulkee matalimmasta kohtaa, ja voitto saavutetaan suhteuttamalla voima heikkouden kanssa. Hallitse nämä, ja sinun ei tarvitse pelätä.
torstai 7. marraskuuta 2013
Es ist so traurig allein zu sein
Puhun hieman saksaa. Pidän sitä kauniina kielenä. Harmi etten osaa sitä yhtä hyvin kuin englantia.
Es fühlt sich wie alle Hoffnung für mich verloren ist, aber Ich will nur dich wieder zu sehen. So geht es...Ich bedaure.
Päivä on ollut väsyttävä, ryhmäterapiaa ja vähän ruokaa. Kuuntelen musiikkia, katselen ohi käveleviä ihmisiä. Parvekkeella naamani vääntyy surusta, osin musiikin takia, osin siitä miten väsynyt olen. Yksi uusi nimi jonka opin tänään, yksi kasvo, ääni ja katse. En tuntenut mitään kun puhuin hänen kanssaan. Onttous tuli kävellessä kohti kotia. Kasvoi jokaisen ohitetun kohdalla; en tunne heitä.
Parvekkeelta tultua vajosin sohvalle takki päällä. Puristin käteni ilmaan, pitäen kiinni jostakin jota ei ollut olemassa. Kuvittelin lämpöä, vähäistä liikettä. Mikään ei liikkunut, lehdet ovat kaikki pudonneet puista. Tunnen täydellisen yksinolon, surua, en näe mitään.
Suussa maistuu tuhka, minulla ei ole mitään odotettavaa enää. Vain ensi viikon terapia, ei mitään muuta. Saan viettää aikaa nyt taas itseni parissa. Kadun, mitä minä kadun? En osaa vastata, ja hiljaisuus ei vastaa. Surullisista lauluista kirjoitan elämäni. "Miten monta kyyneltä on näissä kirjaimissa?"
Minulla ei ole rahaa, en voi juoda tuskaani. Ehkä parempi niin, tämä täytyy tuntea, täytyy nähdä se miltä tuntuu, kun ei tehnyt jotain oikein. Se on oikein.
Hakkaan itseäni tunteakseni oikeaa kipua, siirtääkseni sitä muualle. Täysillä, reisiin, kehoon ja kiviseen seinään. Voin vaipua alas, tuntea muuta kipua. Heikkous siirtyy kivusta ulos, ja näin tulen vahvemmaksi? Ei saa paeta, ei saa juoda muuta kuin vettä. Nälkä ei kiusaa minua, en syö. Tulen heikoksi?
Et voi paeta yksinäisyyttä.
Post Scriptum: Kirjoitin tämän eilen, mutta en jaksanut kirjoittaa sitä loppuun kuin vasta tänä aamuna. Mutta joooo.
Es fühlt sich wie alle Hoffnung für mich verloren ist, aber Ich will nur dich wieder zu sehen. So geht es...Ich bedaure.
Päivä on ollut väsyttävä, ryhmäterapiaa ja vähän ruokaa. Kuuntelen musiikkia, katselen ohi käveleviä ihmisiä. Parvekkeella naamani vääntyy surusta, osin musiikin takia, osin siitä miten väsynyt olen. Yksi uusi nimi jonka opin tänään, yksi kasvo, ääni ja katse. En tuntenut mitään kun puhuin hänen kanssaan. Onttous tuli kävellessä kohti kotia. Kasvoi jokaisen ohitetun kohdalla; en tunne heitä.
Parvekkeelta tultua vajosin sohvalle takki päällä. Puristin käteni ilmaan, pitäen kiinni jostakin jota ei ollut olemassa. Kuvittelin lämpöä, vähäistä liikettä. Mikään ei liikkunut, lehdet ovat kaikki pudonneet puista. Tunnen täydellisen yksinolon, surua, en näe mitään.
Suussa maistuu tuhka, minulla ei ole mitään odotettavaa enää. Vain ensi viikon terapia, ei mitään muuta. Saan viettää aikaa nyt taas itseni parissa. Kadun, mitä minä kadun? En osaa vastata, ja hiljaisuus ei vastaa. Surullisista lauluista kirjoitan elämäni. "Miten monta kyyneltä on näissä kirjaimissa?"
Minulla ei ole rahaa, en voi juoda tuskaani. Ehkä parempi niin, tämä täytyy tuntea, täytyy nähdä se miltä tuntuu, kun ei tehnyt jotain oikein. Se on oikein.
Hakkaan itseäni tunteakseni oikeaa kipua, siirtääkseni sitä muualle. Täysillä, reisiin, kehoon ja kiviseen seinään. Voin vaipua alas, tuntea muuta kipua. Heikkous siirtyy kivusta ulos, ja näin tulen vahvemmaksi? Ei saa paeta, ei saa juoda muuta kuin vettä. Nälkä ei kiusaa minua, en syö. Tulen heikoksi?
Et voi paeta yksinäisyyttä.
Post Scriptum: Kirjoitin tämän eilen, mutta en jaksanut kirjoittaa sitä loppuun kuin vasta tänä aamuna. Mutta joooo.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Muisto
(My Body is a Cage - Arcade Fire)
My body is a cage,
that keeps me from dancing
with the one I love.
But my mind holds the key.
[...]
I am living in an age,
that calls darkness light,
though my language is dead,
still the shapes fill my head.
I am living in an age,
whose name I don't know,
though the fear keeps me moving,
still my heart beats so slow.
[...]
I am living in an age that laughs,
when I am dancing with the one I love.
But my mind holds the key...
[...]
Olin juhlissa, asu hankittuna (hieno saksalaisen sotilaan univormu, ja ilman mitään hakaristejä) ja hyvällä mielellä varustettuna. Ihmiset puhuivat, polttivat tupakkaa, joivat ja nauroivat. Minä heidän kanssaan, nauroin, poltin ja join. Elämää, muutosta ja unohdusta. Vaikka tunsin oloni yksinäiseksi, (Keitä tunnen täällä? En ketään niin hyvin kuin haluaisin.) olin juhlimassa.
Sain "kunniamaininnan" asuuni eläytymisestä, kaikilla oli mukavaa, ja palkintoja jaettiin illan kolmelle parhaalle asulle. Minullakin, pieniä virheitä lukuunottamatta, oli varsin hauskaa kerrankin. Tietenkin lääkkeet auttoivat, ja viina ei haitannut niin pahasti ajatuksiani että olisin huomannut. Rajoitin juomista, katselin kanssajuhlijoitani välillä nurkasta. Kuvissa se näkyy: mietteliäs, hieman surullinen katse. Ja päässä soi tietty laulu, päässä kuului tietynlaisia ajatuksia. Toisen näytin, toiset pidän sisälläni ja annan niiden maata.
Juhlat siirtyivät läheiseen pubiin, sitten siellä porukassa istuimme pöydissä, välillä puhuen, välillä mennen ulos tupakalle. Join yhden tarjotun oluen. Kaikki oli tavallista, naiset pitivät asustani (tästä en yllättynyt), ja viereeni istui mustahiuksinen vieras.
Hän kosketti olkaani, sanoi sanoja ja vastasin. Olin tässä vaiheessa etääntynyt jotenkin, baarit ja kovat äänet eivät tuo minua esiin hyvin. Myöhemmin hän kysyi: "Tarviitsä oluen?" siirtäen omaa puoliksi juotua tuoppiaan lähemmäksi minua.
"En tarvitse. Kiitos kuitenkin. Ja mä mielummin haluan, kuin tarvitsen..." sitten lisää sanoja, joita hän kuunteli. Hän vastasi, ja piti sanoistani. Sitten lisää puhetta, muiden kanssa ja tupakoimista ja paikkojen vaihtelua. Minulla ei tapahtunut kai mitään sisälläni mitä olisin huomannut, tämän kaiken tunsin nähneeni ennnenkin. Inhottava ajatteluvirhe aivoissani.
Myöhemmin pyysin naista ulos kanssani tupakalle, saadakseni hetken kahden hänen kanssaan, vähän hiljaisuutta ja parempaa tutustumista. Ulkona huomasin melkein heti miten humalassa hän oli. Hän voi pahoin, ja ei pystynyt pitämään tupakastaan kiinni.
"Tiedäksä..."
"Tiiänkö mitä?"
Hän tumppaa tupakan, ja poistuu sisälle selvästi hyvin pahoinvoivana. Katselin, mietin, ja ajattelin jotakin. Unohdan. Poltan tupakan loppuun, ja menen sisälle. Hän istuu meidän pöydässämme vielä: "Kaikki hyvin?"
"Joo, oon vaan jäässä..."
Hymyilen, unohdan kaiken, ja jatkan istumista, ja muiden kanssa juttelemista. Kahdelta poistuin ystävien ja tuttujen seurassa, joka oli jo osaksi hajaantunut muihin baareihin ja klubeihin.
"Tuu (jokin lähellä oleva klubi, en välittänyt enää ollenkaan juhlimisesta) meidän kanssa!"
"Kotia päin taidan mennä, ilta on nyt vähän mulla ohi."
Kävelin kotini ohi, puiston läpi ja hautausmaalle. Kuuntelin tiettyjä kappaleita, katselin kynttilämerta pimeydessä penkillä. Tupakat olivat loppuneet, tunsin oloni nyt surulliseksi. Nyt ilta on ohi, ei enää juhlia joita odottaa ja miettiä hereillä öisin. Menin kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen, ja kirjoitin illasta päiväkirjaan.
En muista enää kasvoja, tai silmiä. Muistan pitkät mustat hiukset, tietyt sanat ja lauseet. Kosketuksen olalla. Vuoteen minua ei ole kosketettu, tai flirttailtu. Minua on sanottu komeaksi, ja joskus saan ihmiset nauramaan halutessani. Olen ollut kuitenkin pitkään yksin, se on vetänyt minua etäämmäksi kaikista. Tiedän myös, että tämä ei ole mitään satunnaiseen ihastumista, tiedän vain mitä olisin halunnut.
Nyt vain muisto, koko ajan haaleneva. Pettymystä, katson nyt kaikkea etäältä. Mitään ei tule tapahtumaan nyt. Mitään ei tapahtunut silloin. Mikä kauhea tylsyys peitti minut seuraavana päivänä.
En näe häntä enää uudestaan. Silti, myönnän tämän hiljaa itselleni, haluaisin. Että olisi muutakin kuin vain pelkkä muisto.
My body is a cage,
that keeps me from dancing
with the one I love.
But my mind holds the key.
[...]
I am living in an age,
that calls darkness light,
though my language is dead,
still the shapes fill my head.
I am living in an age,
whose name I don't know,
though the fear keeps me moving,
still my heart beats so slow.
[...]
I am living in an age that laughs,
when I am dancing with the one I love.
But my mind holds the key...
[...]
Olin juhlissa, asu hankittuna (hieno saksalaisen sotilaan univormu, ja ilman mitään hakaristejä) ja hyvällä mielellä varustettuna. Ihmiset puhuivat, polttivat tupakkaa, joivat ja nauroivat. Minä heidän kanssaan, nauroin, poltin ja join. Elämää, muutosta ja unohdusta. Vaikka tunsin oloni yksinäiseksi, (Keitä tunnen täällä? En ketään niin hyvin kuin haluaisin.) olin juhlimassa.
Sain "kunniamaininnan" asuuni eläytymisestä, kaikilla oli mukavaa, ja palkintoja jaettiin illan kolmelle parhaalle asulle. Minullakin, pieniä virheitä lukuunottamatta, oli varsin hauskaa kerrankin. Tietenkin lääkkeet auttoivat, ja viina ei haitannut niin pahasti ajatuksiani että olisin huomannut. Rajoitin juomista, katselin kanssajuhlijoitani välillä nurkasta. Kuvissa se näkyy: mietteliäs, hieman surullinen katse. Ja päässä soi tietty laulu, päässä kuului tietynlaisia ajatuksia. Toisen näytin, toiset pidän sisälläni ja annan niiden maata.
Juhlat siirtyivät läheiseen pubiin, sitten siellä porukassa istuimme pöydissä, välillä puhuen, välillä mennen ulos tupakalle. Join yhden tarjotun oluen. Kaikki oli tavallista, naiset pitivät asustani (tästä en yllättynyt), ja viereeni istui mustahiuksinen vieras.
Hän kosketti olkaani, sanoi sanoja ja vastasin. Olin tässä vaiheessa etääntynyt jotenkin, baarit ja kovat äänet eivät tuo minua esiin hyvin. Myöhemmin hän kysyi: "Tarviitsä oluen?" siirtäen omaa puoliksi juotua tuoppiaan lähemmäksi minua.
"En tarvitse. Kiitos kuitenkin. Ja mä mielummin haluan, kuin tarvitsen..." sitten lisää sanoja, joita hän kuunteli. Hän vastasi, ja piti sanoistani. Sitten lisää puhetta, muiden kanssa ja tupakoimista ja paikkojen vaihtelua. Minulla ei tapahtunut kai mitään sisälläni mitä olisin huomannut, tämän kaiken tunsin nähneeni ennnenkin. Inhottava ajatteluvirhe aivoissani.
Myöhemmin pyysin naista ulos kanssani tupakalle, saadakseni hetken kahden hänen kanssaan, vähän hiljaisuutta ja parempaa tutustumista. Ulkona huomasin melkein heti miten humalassa hän oli. Hän voi pahoin, ja ei pystynyt pitämään tupakastaan kiinni.
"Tiedäksä..."
"Tiiänkö mitä?"
Hän tumppaa tupakan, ja poistuu sisälle selvästi hyvin pahoinvoivana. Katselin, mietin, ja ajattelin jotakin. Unohdan. Poltan tupakan loppuun, ja menen sisälle. Hän istuu meidän pöydässämme vielä: "Kaikki hyvin?"
"Joo, oon vaan jäässä..."
Hymyilen, unohdan kaiken, ja jatkan istumista, ja muiden kanssa juttelemista. Kahdelta poistuin ystävien ja tuttujen seurassa, joka oli jo osaksi hajaantunut muihin baareihin ja klubeihin.
"Tuu (jokin lähellä oleva klubi, en välittänyt enää ollenkaan juhlimisesta) meidän kanssa!"
"Kotia päin taidan mennä, ilta on nyt vähän mulla ohi."
Kävelin kotini ohi, puiston läpi ja hautausmaalle. Kuuntelin tiettyjä kappaleita, katselin kynttilämerta pimeydessä penkillä. Tupakat olivat loppuneet, tunsin oloni nyt surulliseksi. Nyt ilta on ohi, ei enää juhlia joita odottaa ja miettiä hereillä öisin. Menin kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen, ja kirjoitin illasta päiväkirjaan.
En muista enää kasvoja, tai silmiä. Muistan pitkät mustat hiukset, tietyt sanat ja lauseet. Kosketuksen olalla. Vuoteen minua ei ole kosketettu, tai flirttailtu. Minua on sanottu komeaksi, ja joskus saan ihmiset nauramaan halutessani. Olen ollut kuitenkin pitkään yksin, se on vetänyt minua etäämmäksi kaikista. Tiedän myös, että tämä ei ole mitään satunnaiseen ihastumista, tiedän vain mitä olisin halunnut.
Nyt vain muisto, koko ajan haaleneva. Pettymystä, katson nyt kaikkea etäältä. Mitään ei tule tapahtumaan nyt. Mitään ei tapahtunut silloin. Mikä kauhea tylsyys peitti minut seuraavana päivänä.
En näe häntä enää uudestaan. Silti, myönnän tämän hiljaa itselleni, haluaisin. Että olisi muutakin kuin vain pelkkä muisto.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)