Toivoo

"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."

Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.

Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.

Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.

Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.

Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.

Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.

Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?

Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.

En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?

Onko ketään?

Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?

Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.

Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.

Olen hukassa.




--Kieroutunut.

"Something at my window lattice"

Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.

Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.

Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.

Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.

Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.

En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.

Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.

Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.

Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.

Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:

'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'

— The Brooklyn Follies

Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.

Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.

Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.

Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.

Miettimistä

Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.

Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?

Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.

Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.

Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."

Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.

Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.

Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.

"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.

En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.

Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.

Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.

Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.

Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?

En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.

Ad Exit

Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.

Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.

Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.

Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.

Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Mutta se on vain showta.

En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.

Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?

Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?

Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?

Pelle, jolla on nokkelia juttuja.

Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.

"How does that work out for you? Being clever?"

Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa

Onpas paska otsikko. Samantekevää.

8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.

Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.

Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"

Huokaus.

En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.

Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...

Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.

Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.

Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?

Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.

Niin. Ja E.

En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.

Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?

En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.

Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.

Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.

Vielä paskempia.

False Victor

"Sometimes it's good to be nothing. Emotions just flow through you, and you feel nothing. Absolutely nothing."

Kuolen päivittäin huoneeseeni. Jätän maailman ikuisesti odotuslistalle, ja märehdin menneisyyttä ja pelaan yksin. Kiekko on vastapuolella, ja oma joukkue kokonaan paitsiossa.

Samantekevää, elämähän ei tunnetusti lopu koskaan.

Olen tehnyt elämästäni niin paljon vääriä johtopäätöksiä, että tämä rospuutto on välttämättömyys. Olen ikäänkuin kuplassa, odottamassa sen puhkeamista. Sitten tiputaan jonnekin, ehkä parempaan tai huonompaan todellisuuteen.

Se on sen ajan murhe, on vain nyt ja minä olen yksin tässä kuplassa.

Anteeksi lukijakunnalle

Joskus en osaa vastata mitenkään ihmisille. Mieli lyö tyhjää kun kuulee toisen sanovan jotakin tärkeää, ja jään hiljaiseksi.

Tämä on toistuva asia terapiassani. En tiedä mitä sanoa, ja olen hiljaa useita minuutteja.

Olen tyhjää.

Tuntuu siltä että en voi ottaa kontaktia ihmisiin. En vain pysty. Edes netin kautta.

Minulla kun ei ole mitään sanottavaa. Tämä blogi enimmäkseen on itseäni varten, mutta KAIKKI kommentit ovat tervetulleita.

Paitsi "Jeesus rakastaa sinua" -kommentit.

Jeesus ryöstettiin haudastaan, ja aasit ratsastivat hänellä auringonlaskuun.

Kaikilta muilta pyydän anteeksi. En vain tiedä mitä sanoa.

Kiitän kaikista kommenteista.

Night Musing

Se ei lopu. Se vain kasvaa ja kiihtyy. Mitä enemmän miettii, sitä enemmän menee solmuun.

Tuntuu siltä että kaikki muut pääsivät jostakin saatanan ihmisyystestistä läpi 5-vuotiaana, ja minä jäin sormi suuhun tuijottamaan että mitäköhän tässä. Ja jälkeen jäätiin. Raskasta soutaa...liiankin.

Miksiköhän minä olen vielä valveilla? Kuuntelen lintujen laulua avonaisesta ikkunasta, ja tuijotan näyttöä ilman suurempaa tarkoitusta. Elämä valuu ohi, enkä tartu hetkeen. Se vain on, niinkuin minäkin.

Ilman suurempaa tarkoitusta.

Blank

"Sometimes I just feel blank."

Toistuva tunne on irrallisuus. Tunne siitä, ettei minuun oikein mikään ole jäänyt elämään tässä elämän varrella. Teen jotakin harrastusta tai jotain muuta väkerrystä vähän aikaa, sitten kyllästyn ja unohdan koko homman alkutekijöihin. Esimerkiksi minulla on Judossa keltainen vyö, miekkailua harrastin peräti aloituskurssin ja kerran kävin harjoituksissa. Esimerkkejä on lisääkin, mutta ei kiinnosta listata niitä.

Tämä blogikin uhkasi jäädä "irralliseksi" osaksi elämääni, mutta olen päättänyt kirjoittaa tätä niin pitkään kuin tätä riittää. Jostakin on pidettävä kiinni, muuten putoaa pohjalle.

Tai no, pohjallahan minä olen.

En minä edes tiedä mitä minä tällä yritän sanoa. Blogi ihmisille, joilla ei ole mitään sanottavaa.

Tuntuu siltä, kuin kartoittaisin merta pelastusveneestä.

Luotu

"Cursed, cursed creator! Why did I live? Why, in that instant, did I not extinguish the spark of existence which you had so wantonly bestowed?"

Olento oppii puhumaan, sitten kirjoittamaan omasta elämästään. Katkeruudestaan luojalleen, ihmisille ja itselleen.

Saanko sanat jotka voisivat avata jotakin sisälläni? Saanko tehtyä jotakin, joka kuvaisi sitä tunnetta jota minä tunnen? Saada se ulos?

Se. Outo, kuvaamaton. Mitäänsanomaton. Tyhjiö, kammio. Miltä minusta tuntuu?

En tiedä. On vain niin kovin mitäänsanomaton olo. Tuntuu että lääkkeet eivät auta.

Minun täytyy saada Se ulos. Pahaolo, yksinäisyys. Olento.

Se, jonka yksin loin, annoin elämän. Jollekin, jonka ei saisi koskaan kasvaa kenenkään sisällä.

Mutta mikä Se on? Miksi se seuraa minua? Katsoo yöllä ikkunastani, ja herättää katseellaan? Nimeäkö se kaipaa? Vai loppua olemassaololleen?

Se tuli taas viime yönä. Kolmen maissa, kuten aina. Enkä saanut unta.

Kunpa tämä loppuisi. Ettei tarvitsisi herätä yöllä, ja miettiä miksi on täällä. Ja mitä katua, hävetä ja itkeä silmät päästä.

Kunpa Se lakkaisi seuraamasta. Että minä voisin olla kuka oikeasti olen.

Saada sanat sisältään, ja saada maailma uudeksi niillä luotua. Vanhasta eroon päästä, ja jatkaa matkaa vapaana menneestä. Maalata omat kasvot, ja nähdä ne ominaan.

Itsensä luoneena. Eikä Isän kuvana.

Just Another Night in This Lonely Planet

Tunnen silmäpussieni painon. Pitäisi mennä nukkumaan. Mutta kerta sillä ei ole väliä, niin olen hereillä.

Niin. Unettomuuteni on osin itseaiheutettua. En vain jostain syystä voi pakottaa itseäni menemään nukkumaan ennen kahtatoista. Sitten aamulla herään kahdeksan maissa, ja vielä väsyttää. Hm.

Katsoin äsken Home dokumentin nauhalta. Jostain syystä purskahdin välillä tuon tuosta itkemään. Tuntui hyvältä. Sellaista henkistä masturbointia kai tuokin.
(Sidenote: En jostain syystä itkenyt dokumentin aiheen tähden. Olo oli jotenkin oudon kevyt, salliva jostain syystä maatessani sängyllä. Antaa tulla, muistan ajatelleeni.)

Olin eilen (ts. keskiviikkona) kirjastossa kaksi tuntia. Mukava löytää itsensä lukemattomien kirjojen keskellä.

En ole käynyt suihkussa sitten maanantain. Hampaatkin jäi pesemättä eilen. Hyi minua apaattista sikaa. Muistan kun joskus kävin päivittäin saunassa. Hyviä aikoja.

Ja saunassa soi metalli, Beatles ja Doors. Nostalgia on ihana sairaus.

"Gazing up at the dark sky spangled with its signs and stars, for the first time, the first, I laid my heart open to the benign indifference of the universe."

-A. Camus, L'etranger

Herätä, nousta, liikkua, muuttua

Eihän tämä blogi voi jatkua näin. Nyt kun lueskelen menneitä postauksia, 50 % lähtisi huoletta pois. Mutta antaa olla. Huoletta kirjoitin angstiani näytölle, huoletta se saa sinne jäädäkin. Taakse.

Hyvä niin.

Sillä elämä ei voi jatkua samanlaisena, vaan sen täytyy muuttua, vaihtaa muotoa. Erakko on esimerkki jostain...pysähtyneestä.

Mutta ulkopuolinen minä tulen aina olemaan, halusin sitä eli en. Voin vain käyttää asemaani parhaani mukaan, ja yrittää tehdä siitä jotakin 'parempaa'.

Kehittyä, liikkua, muuttua, jne.

Mutta miksi minä muka muuttuisin? Pari vuotta paikallaan pysymistä saattaa olla vähän liikaa mittareille.

Katsellaan, kuulostellaan, mietitään.

Sitten hymyillään kuin korpit oksilla.

Minä ja Minuus

"Se kääntyy vain takaisin, se tulee vihdoin kotiin - minun oma itseni ja se siihen kuuluva, mikä on ollut kauan muualla ja kaikkien olevaisten ja sattumien sekaan hajoitettuna.

Ja erään seikan minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen edessä mikä on ollut minulle kauimmin varattuna. Oi, kaikista vaikein tieni minun nyt täytyy nousta! Oi, minä olen aloittanut yksinäisen vaellukseni!

Mutta joka on minun lajiani, se ei voi väistää sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: 'Vasta nyt sinä käyt suuruuden tietäsi! Huippu ja kuilu - tämä on erottamattomasti yhtä!'"

Kello lyö minuutin yli keskiyön.

Ja minä mietin minuutta.

Kudoelma/Runoelma

Kirjoitan kirjoittamisen ilosta. En voi lopettaa sitä, haluan päästä eteenpäin sen avulla. Luoda värikkäitä tunteita, naurattaa, itkettää, hämmentää, rakentaa parempaa elämää. "Elämästä nauttivien ihmisten valolla..."

Ehkäpä vielä joskus teen Rimbaudit.

Rimbaud
Alchemy of the Word (I)

To me. The story of one of my eccentricities.

For a long time I boasted that I possessed all the possible landscapes, and I thought celebrities of painting and modern poetry were derisory.

I liked idiot paintings, doorways, decorations, travelling acrobats canvas, signs, popular illuminations; antiquated literature, church Latin, erotic books full of misspellings, our grandmothers novels, fairy tales, childhood little books, old operas, silly chorus, naive rhythms.

I dreamed of crusades, discovery travels without any attachment, republics without histories, stifled religious wars, revolutions of moral, movements of races and continents: I believed in all wonders.

I invented the colors of vowels! — A black, E white, I red, O blue, U green. — I made rules for the form and movement of every consonant, and I flattered myself to invent a poetic verb with instinctive rhythms that would be accessible sooner or later, to all senses. I reserved the translation.

It began as a consideration. I wrote silences, nights, I noted down what was inexpressible. I set vertigoes.

Ihminen häviää

Astun Raadon vastaanotosta ulos kadulle. Kävelen autoani kohti, miettien äskeistä käyntiä.

"Tärkeää olisi ehkä nyt löytää sellainen paikka, missä voisi ihan vain harjoitella olemista ihan oma itsensä..."

Kuulen nimeäni huudettavan. Käännän katseeni oikealle. Pari luokkalaistani tervehtivät minua kauempaa. Vielä muistavat, ajattelen itsekseni. Nostan käden hajamieliseen tervehdykseen, ja jatkan matkaani. En pysty enempään, en halua näyttää itseäni tällaisena. En minä oikeasti ole tällainen, enhän? En vain voi, en pysty, en halua. Menkää pois! Olen oikeasti hauska, huumorintajuinen, utelias, itsevarma ja hyväntuulinen. Olen vain masentunut, niin, niinhän se vain on.

Huokaus.

"...mutta sellasia paikkoja on niin pirun vähän..."

Ihan kuin minuus olisi hävinnyt ilmaan. Sitten katsotaan ikkunasta muiden ihmisten iloista elämää.

Ja ihminen häviää.

Uneton

Jaah. Pitkästä aikaa ahdistaa niin, että Nukkumatti jättää käymättä. Mitäpä tekisi?

Luin Kafkan Muodonmuutosta parisen kymmentä minuuttia, odottaen että väsymys hiipisi silmille pikkuhiljaa. Eipä hiipinyt.

Valot pois. Painiskelua pimeydessä.

"Keskenkasvuinen...."

"Turhaa angstia...."

"Vain nuoren pojan paha oloa...."

Onko se niin? Peittelenkö minä omaa keskenkasvuisuuttani huonolla tekotaiteella? Vieläpä teiniangstailen blogissa? Eikö minua hävetä?

"Hyi minua tyhmää tekotaitelijaa. Ilmaisen itseäni huonosti. Olen kaikinpuolin huono ihminen. Kalastan sääliä ja sympatiaa. Säälin itseäni kroonisesti. Olen saastaa..." jne.

Kai sitä helposti tuntee itsensä herkäksi kaikille kommenteille, kun ensimmäisen kerran laittaa ajatuksiaan näkyville. Saa niitä ampua, ainut keino päästä eteenpäin. Mutta älkää nyt helvetti jyrätkö minua alle.

"Saamaton vätys, mikset tee mitään?"

Aloitin sitten blogin, tehdäkseni edes jotakin päästäkseni eteenpäin. Sen tekeminen on tuntunut hyvältä. Olen katsonut mielenkiinnolla kävijälaskuria, en voi väittää etten hymyillyt nähdessäni ensimmäisen lukijan.

Mutta nyt ensimmäistä kertaa ahdistaa blogin takia. "Ai se olikin vain keskenkasvuisuutta. Huonosti ilmaistua tunnetta. Tyhjiä sanoja."

Kuten kirjoitin aikaisemmin, minut ajoi sairaslomalle henkinen romahdus viime vuoden lopulta. En pystynyt ottamaan kontaktia muihin ihmisiin, saati sitten menemään kouluun. Sitten makasin kotona vapisten, unohtaen suurin piirtein kaiken mitä päivän aikana oli tapahtunut. Katsoin elokuvia peiton alta. Luin kirjoja. Mietin elämääni.

Nyt on tapahtunut osittaista parantumista, mutta kaukana toivotusta vielä ollaan. Mikä se sitten onkin, ylöspäin on mentävä. Melkein mitä tahansa muuta, kuin tätä paikallaan kuolemista.

Ehkäpä nyt sen unen sopisi tulla.

Tarpeeton ihminen

"Minä vihaan tätä elämää,
minä vihaan tätä elämää,
minä vihaan tätä elämää,
minä vihaan tätä elämää,

Eikä kukaan tiedä kuka minä olen,
eikä kukaan tiedä kuka minä olen,
eikä kukaan tiedä kuka minä olen,
kuka minä olen?"

Nyt on tyhjä olo. Aamulla oli terapiakäynti. Keskusteltiin outoudestani ja perkele sketsisarjoistakin (Kyllä, terapeutit höpisevät joskus ihan joutavia. Mikäs siinä kun palkka juoksee samalla.).

Terapeuttini Raato (peitenimi, siis daa) sanoi että minulla vaikuttaisi olevan estynyt persoonallisuushäiriö(?). Olen oikeasti mukava ja fiksu kaveri, mutta kun se on joskus näyttänyt itseään, sitä on haukuttu ja minä olen rakentanut itselleni suojamekanismin suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Tämä sitten estää minua toteuttamasta itseäni sosiaalisesti.

Sitten katsellaan maailmaa ikään kuin valmiiksi voitettuna. "Ei minusta kukaan pidä. Ei minusta kukaan välitä. Yhyy, ranteet auki ja vessaan itkemään."

Raato joskus vertasi ystäviä peileihin. Niiden kautta rakennamme kuvaa itsestämme, ja sitä kautta opimme tuntemaan itsemme myös paremmin. Positiivisten suhteiden puuttuminen rakentaa vääristynyttä minäkuvaa, ja aiheuttaa voimakasta masentuneisuutta helposti.

Sitten sitä yrittää miellyttää muita saadakseen ystäviä. Ei toimi, jolloin minussa oleva provosoija iskee päälle: Haistakaa paska, ette te minua tunne, tai tule tuntemaankaan.

Parempi olla yksin, kuin tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi.

Sitten sitä istutaan maanantaina kotona kirjoittamassa blogia tapahtuneista. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja tosiaan.

Kiristellään hampaita, ja mietitään mikäköhän minussa meni vikaan.

"Hell is other people."
Jean-Paul Sartre - No Exit

Murtunut

"Joillekin tämä maailma on kuin ahdas häkki."

Ei enää teidän maailmaanne. En halua juosta ympyrää palkan perässä, en hohtoa nimelleni. Vain jotain merkitystä tähän hulluuteen, oravanpyörään johon kaikki vaativat minun hyppäävän.

Nousevan joka aamu kuudelta, menevän bussiin ja unohtamaan että huominen on samanlainen. Viikonloput ovat hengitysreikäsi ahtaassa maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan tuomitseva mielipide sinusta.
___________________________________________________

-"Se on kai hullu, en mä ainakaan oo nähny ketään sen kanssa."

-"Nii! Ja kuulitsä mitä se teki äikäntunnilla? Enni kerto..."

-"Ei enää. Menkää pois. Menkää pois! Jättäkää minut yksin!"

___________________________________________________

Istu kasvot kohti maata, alistu kohtaloosi. Maadu tässä kompostissa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan. Käy terapiassa, yritä saada ääntäsi kuuluvaksi jossakin. Tunne miten selkäsi kasvaa kumaraksi painosta.

Vielä on jäljellä tätä taivalta, tämä raskas kivireppu selässä. Pimeää vuorta kavuten...

Persoonallisuustesti #1

Advanced Global Personality Test Results Extraversion |||||| 30% Stability |||||||||||| 43% Orderliness || 10% Accommodation |||||||||||| 43% Intellectual |||||||||||||||| 70% Interdependence |||||| 30% Mystical |||||||||||| 50% Materialism |||||| 30% Narcissism |||| 20% Adventurousness |||||||||||||| 60% Work ethic |||||||||||| 50% Conflictseeking |||||||||||||||| 70% Need to dominate |||||||||||| 50% Romantic |||||||||||| 50% Avoidant |||||||||||||| 60% Anti-authority |||||||||||||||||||| 90% Wealth |||||| 30% Dependency || 10% Change averse |||| 20% Cautiousness |||||||||| 40% Individuality |||||||||||||||||| 80% Sexuality |||||||||| 40% Peter pancomplex |||||||||||||||||||| 90% Histrionic |||||| 30% Vanity |||| 20% Artistic |||||||||||||||||| 80% Hedonism |||||||||||| 50% Physicalfitness |||||| 30% Religious |||||||||| 40% Paranoia |||||||||||||||| 70% Hypersensitivity |||||||||||| 43% Indie |||||||||||||||| 70%

Take Free Advanced Global Personality Test
personality test by similarminds.com

Stability results were moderately low which suggests you are worrying, insecure, emotional, and anxious.

Orderliness results were very low which suggests you are overly flexible, improvised, and fun seeking at the expense too often of reliability, work ethic, and long term accomplishment.

Extraversion results were low which suggests you are very reclusive, quiet, unassertive, and secretive.


trait snapshot:introverted, secretive, messy, depressed, does not like leadership, somewhat nihilistic, observer, does not make friends easily, unassertive, feels invisible, feels undesirable, hates large parties, does not like to stand out, leisurely, suspicious, submissive, abstract, unpredictable, intellectual, likes rain, likes the unknown, negative, weird, not a risk taker, unadventurous, avoidant, strange

________________________________________________

Noniin. Persoonallisuustestikin vittuilee. Olen outo. Kai se on sitten uskottava. Masennus tosin vaikuttaa minäkuvaan ratkaisevasti, sillä sain viime syksyllä MBTI-testistä ENTP:n tulokseksi, ja kuvasi minua silloin mielestäni erittäin hyvin.

Ruosteruoja

Masennus on sitä että virta vie mennessään, eikä ole voimia uida vastavirtaan. On vain hyvä maata sängyn pohjalla, hiljaa mädäntyen omaan tuskaansa. Eihän siinä ole järkeä, ei mikään siinä oikeasti parane, mutta voimia ei ole nousta.

"Pitäisi mennä kouluun, pitäisi kirjoittaa esseet, pitäisi jaksaa hymyillä, pitäisi olla harrastuksia, pitäisi jatkaa tällä tavalla eläkeikään saakka." Mutta jostain pitäisi saada voimaa ja iloa tähän kaikkeen.

Mistä?

Ystäviä ei ole, ja viihdyn paljon paremmin yksin. Harrastuksia ei ole, ellei lukemista ja pelien pelaamista lasketa. Elokuvia nyt tuskin kukaan laskeekaan harrastukseksi. Saati sitten TV-sarjoja.

Mutta minäkin olen ihminen. Minäkin haluan elää, ja tuntea itseni merkitykselliseksi. Haluan kävellä jonkun kanssa pitkin öisen kaupungin katuja ja tuntea kuuluvansa sen ihmisen seuraan. Jakaa ajatuksiaan. Nauttia keskusteluista.

Nauraa.

Siitä on pitkä aika milloin joku ihminen on oikeasti naurattanut minua hauskuudellaan/omaperäisyydellään seurassani. Tuntuu, että nykyään nauran vain etten vaikuttaisi kylmältä.

Haluaisin jonkin harrastuksen josta voisin nauttia, ilman että se tuntuu pakotetulta. Luovuus olisi tärkeää. Itsensä toteuttaminen. Kai tämä blogi nyt saa luvan toimittaa sen virkaa.

Ihmiset ovat minulle luontaan työntäviä. Tunnen itseni huonommaksi muiden seurassa, ikään kuin pakotetuksi. Pitäisi olla joku oikea ihminen, sillä eihän tällainen kummitus ketään kiinnosta. Pelästyisivät vain pois.

Aah. Itsensä vähättely. Masennus tunkee itsensä kaikkialle.

Sanotaan asia vaikka niin, että minun heimoni on harva ja hävinnyt taivaan tuuliin.

Tällä polulla pitää olla vahva, eikä ruosteen syömä.

"It's not that I hate people, I just feel better when they're not around." Henry Chinaski/Charles Bukowski

Perjantain naurupurkaus

Ei sillä että minä ottaisin itseni vakavasti. Eihän sellainen ole terveellistä.

Naurakaa jos pystytte, itkekää jos haluatte:

Kaivattu Yksinäisyys

Minä olen vääristynyt pala Jumalaa. Minä en kaipaa ihmisiä lähelleni. Olen tyhjiö, mutta samaan aikaan täynnä.

On eheä olo kun on yksin. Ei ole toisia katsomassa ja tuomitsemassa. On vain oma maailma, eikä muita ihmisiä sitä häiritsemässä.

Mutta kun se maailma on niin tyhjä.

Siksi pitää kieriskellä materialistisessa orgasmissa, täyttää tyhjiö peleillä, musiikilla, kirjoilla, internetillä, tv-sarjoilla, elokuvilla JA IKUISELLA MIETTIMISELLÄ MITÄ TÄLLÄ KAIKELLA ON VÄLIÄ?

Ei kai mitään. Jumalakin kuoli tylsyyteen.

Nihilismi on Jumalan kuoleman aiheuttama tyhjiö ihmisen sisällä. Ei ole arvomaailmaa jota seurata. On vain minä-kuva, joka vahvistuu tai kuolee. Täytyy seurata omia polkujaan, muuten on vain heikko lammas joka ei osaa tehdä omia valintojaan.

Mutta kun minä olen ollut niin kauan yksin. Miten voi olla olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostasi? Puu kaatui metsässä, ja niin pois päin.

Minä haluan rakastaa, olla hyvä ja elää omaa elämääni. Mutta minä en voi rakastaa, kun inhoan itseänikin. En voi olla hyvä, koska maailma on vääristänyt minua liikaa. Omaa elämääni ei ole koskaan ollutkaan.

Luominen tuntuu hyvältä. Saada sanat sisältään ja taikoa ne eteensä. Ehkä tämä on hyvä asia? Tätäkö varten minä olen täällä?

Mutta minä olen silti yksin. Ja tämä maailma on tyhjä.

Kasvoton

Yöllä ahdisti ihan saatanasti. Koko yön pyöri ajatus että elämä meni ohi, eikä mitään jäänyt käteen. On vain tällainen kuori, joka pyörii sängyssä eikä pysty mitään muuta tekemäänkään.

Sitten tuli uni ja ihana unohdus.

Joskus sitä on kuitenkin noustava mennä tapaamaan taas psykoterapeuttia, ja mennä juttelemaan tunteistaan. Eipä siitäkään oikein tullut mitään. Päällimmäisenä jäi mieleen höpinä lapsuudesta. Olihan niitä kipukohtia siellä, mutta ei se selvittänyt niitä. Jäi vain hämmentynyt olo jälkikäteen.

Mutta ei sillä että minun terapeuttini huono olisi. Hyvin hän hommansa hoitaa, pitäisi olla vain joku heittämässä palloa hänellekin.

Mutta minusta tuntuu että minusta ei ole pallon heittäjäksi. On vain hiljaisuus joka vain kasvaa. Miksi minä en lyönyt kiusaajia takaisin?

Vitun nössö, eihän susta tuu ikinä mitään, makaat päivät pitkät kotona tekemättä mitään.

Minusta tuli hiljainen, mietteliäs kummitus, joka vain vaeltaa maan päällä ilman tarkoitusta. Kasvoton.

Yleistä pohdintaa/assosiaatiota

Ihmiselo on outoa. Kuljemme tunteiden ääripäästä toiseen läpi elämämme, toteuttaen itseämme parhaimpamme mukaan, käsikirjoituksen puuttuessa.

Kirjoittaessani tätä mietin miten minua kiusattiin eskarissa: "Et osaa sanoo ärrää nii et pääse tähän leikkiin mukaan!" Katsoin siinä sitten vierestä, kun muut pitivät hauskaa keskenään.

Vierauden tunne on mielenkiintoinen ilmiö. Sitä ikäänkuin tuntee leijuvansa ihmisten yllä, ilman heihin sitovaa ajattelutapaa. Melkein tuntee olevansa parempi jollakin tasolla. Melkein.

Kai tämäkin on sitä inhimillisyyttä. "Menschliches, Allzumenschliches"

Onko tällä planeetalla ketään joka tuntee samoin? Joku?

Minua haukuttiin/haukutaan koulussa psykopaatiksi, eikä kukaan varmasti halua oikaista käsitystään minusta kun on sen ensin toiselta kuullut. Eipä sillä ole väliä, enemmän sattuisi jos joku joka oikeasti tuntee minut tuomitsisi psykopaatiksi. Mutta eipä tunne...

Joku tyttö jonka kanssa kävin leffassa tosin sanoi minulle että olin ihan kiva tyyppi kunhan minuun tutustui tarkemmin. Ekana vuonna tosin epäili minun joskus tulevan ammuskellen kouluun.

Eräs toinen tyttö sanoi suoraan pelkäävänsä minua kun menin juttelemaan bileissä. En minä mitenkään uhkaavasti käyttäytynyt, ja ihan mukavaa oli kun juteltiin vähän pidempään.

Voisinpa olla joku muu.

P.S. Lassi ja Leevi on paras strippisarjakuva ikinä. No discussion.

"No light, but rather darkness visible"

Entäs ystäväni?

Niitä ei ole. Enää.

Paljon on joessa virrannut vesi kun viimeksi ystäviä oli. Nyt en enää tiedä mitä tekisin ystävällä jos minulla sellainen olisi.

Joten. Mitä väliä sillä enää on, jos minulla ei sellaisia enää ole?

Nyt vain katkerana katson taaksepäin nuoruutta, jota minulla ei ollut nimeksikään. En halua tietää muiden onnesta, se nostattaa vain mustaa sappea kurkkuun, kun mietin miten paljon menikään näistä vuosista hukkaan.

"Onko tässä tolkkua?"

Me miserable! which way shall I fly
Infinite wrath and infinite despair?
Which way I fly is hell; myself am hell;
And in the lowest deep a lower deep,
Still threat’ning to devour me, opens wide,
To which the hell I suffer seems a heaven.

Tyhjyys

"Tyhjyyttä ei voi selittää. Se vain on."

Sitä vain katsoo taaksepäin pientä maallista vaellustaan, ja miettii omia valintojaan. En minä tänne tullut suuria tekemään, saati sitten puhumaan.

Miksi sitten joku blogi?

Että tyhjyys täyttyisi. Että olisi sanat kuvailla tyhjyyttä.

Ehkä se ei olisi sitten niin tyhjä paikka.

Erakkoravun tunnustukset

Masennus on harvinaisen tylsä tauti seurata. Sekä sivusta, että itse kärsijänä. Sielunpimennys kun ei paljoa muuta tarjoa kuin lohdutonta pessimismiä, eristäytymistä, hiljaisuutta,(ulkopuolisen näkökulmasta)naurettavaa angstia ja myötähäpeää herättävä tuskaiset taiteenpurkaukset.

Mutta enpä minä tätä teille kirjoitakaan pöljät. Vaan itselleni. Ja: "Ars Gratia Artis". Tai jotain muuta boheemista epämääräisyyttä. Eipä sillä kovin suurta merkitystä ole lopputuloksen kanssa. Luulisin.

POST SCRIPTUM: Voi hyvä luoja, huomiotahan minä ehkä kuitenkin lähdin tällä hakemaan. Noh, väliäkö hällä.

F32.2 raapusti lääkäri diagnoosiksi kolme ja puoli vuotta sitten 16-vuotiaalle lukiolaisen alulle. Sitä seurasi puolitoista vuotta rämpimistä viikottain nuorisopsykiatrian poliklinikalle jalkaisin hyppytunneilla ja kuulumisen vaihtamista hoitajalle. Ja mielialalääkerumba käytiin läpi kunnes löytyi toimiva unilääke/mielialamömmö kombo ja sillä jatkettiin viime syksyyn asti. Mutta hoitaja vaihtui yksityiseen psykoterapeuttiin puolentoista vuoden turhautumisen jälkeen.

Jäin toisella vuosiluokalla sairaslomalle masennuksen ja rästiin jääneiden töiden yhteisvaikutuksesta, ja kevätlukukausi menikin lusmuillessa ja vasta löydetyn tyttöystävän kanssa. Uusi luokka, uudet kujeet toivat jonkin asteista parantumista elämään, ja viime syksynä lopetin lääkkeiden käytön kohonneen mielialan vuoksi. Terapia jatkui normaalisti joulukuuhun asti.

Sitten tuli romahdus.

Ensin tyli valtava tympääntymisen tunne biologian tunnilla, siitä se sitten levisi kaikkialle. Ahdistus koulutöistä ja ihmisten sanomisista alkoivat vaikuttaa mielialaani voimakkaasti. Tuli kireä ja epävarma olo. Pidin esitelmän luokan edessä horjuen ja hermostuneesti ympärilleni vilkuillen. Kaikki itsevarmuus mikä oli kehittynyt minuun katosi taivaan tuuliin.

Joululoman jälkeen en lähtenyt kouluun, vaan jäin aluksi tekemään rästiin jääneitä kouluprojekteja. Sitten terapeuttini ja hoitavan lääkärini suosituksesta otin kahden viikon sairasloman, mikä venähti loppu lukuvuodeksi.

Nyt minä kirjoitan tästä hämmentävästä elämästäni tänne.

Maailman hiljaa kuollessa.