It means nothing

Sydämeni on välillä täynnä vihaa.

Vihaa ihmisiä kohtaan; kiusaajia, menneitä, kuuluisia, satunnaisia kohtaamisia baareissa, kaupan jonoissa. Vihaa poliittisia päätöksiä kohtaan, vihaa kohdistettuna maailmaan ja sen mieletöntä sekasortoa kohtaan.

Ja tietenkin omaa voimattomuuttani muuttaa mitään näistä kaikista. Weltschmerz. Weltwut.

Se on sitä jota tunsin viime vuonna kävellessäni Haa-Haan yksinäisessä huoneessani. Maailma pyörii, etkä sinä ole edes pienin osa sitä, vaan olet sivutuote. Ongelmajätettä, jota käsitellään syrjäisessä psykiatrisessa osastossa, jossa ei ole resursseja hoitaa edes edellisiä hoidokkeja muuten kuin lääkkeillä. Omahoitajat vaihtuivat kuin sukat. Lääkäriä näin kahden ja puolen kuukauden aikana ehkä neljä kertaa.

Hoitava lääkärikin vaihtui kerran kesäloman vuoksi, onneksi paljon pätevämpään.

Mutta niin sanotusti paras hoitotoimenpide, oli tietenkin antaa minulle lääkkeitä, jotka vaimensivat vihani, suruni ja masennukseni valkoiseksi kohinaksi joka tukki sairauteni. Olisi kummallista jos niin ei olisi käynyt minun lääkekombollani.

Ongelmani sen sijaan pysyivät: sisäiset riittämättömyyden tunteet, kasvava käsitys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta jota olen saanut osakseni elämäni aikana....mutta mitäpä niistä. Voit itkeä kunnes itket verta, ja ongelmat ovat vain isompia.

Liikuin eteenpäin. Ehkä parhaimpia päätöksiä mitä olen tehnyt muutamaan vuoteen.

Silti menneisyys koputtaa välillä päätäni. Muistatko kun...

Olin melkein aina yksin välitunneilla varhain ala-asteella.

Luokan pojat olivat tajunneet, että sukunimestäni saisi helposti pilkkanimen kirjainta muuttamalla.

Luokan "jalkapalloilija" tyrkkäsi minut vasten maata, löi minua, ilkkui yläasteen käytävillä, suuttui narsistisesti kun kamppasin hänet liikuntatunnilla sääntöjen mukaisesti ja estin hänen maalinsa, muiden kusipäisten temppujen lomassa. Liian herkkä ego 13-vuotiaalle.

Miten nolo olin, kun minulla ei ollut yhtään ystävää yhdeksännellä luokalla muutettuani tänne itä-Suomeen.

Miten minusta keksittiin sellaisia juoruja kuin että olisin todennäköinen kouluampuja, että minulla on mielikuvitusystäviä, että olen psykopaatti lukion ensimmäisinä vuosina.

Miten mikään näistä asioista ei tule muuttumaan muuten, kuin laskemalla niistä irti.

Näistä minulla seurasi vuosien yksinäisyys, jota sana epätoivo ei riitä kuvailemaan.

Laske niistä irti. Menneisyyttä ei voi muuttaa, annat valtaa kiusaajille, ja pälä pälä pälä.

Haluan silti kysyä:
Missä on minun oikeuteni? Missä on minulle kuuluva tyydytys vuosia jatkuneista nöyryytyksistä? Miksi minä en voi saada sitä mitä minä ansaitsen, eli koston, tai sivistyneesti ilmaistuna oikeutta?

Koska maailma ei toimi niin.

Sekalainen/sekava kirjoitus

Ulkona on vielä pimeää. Alkaa vähitellen tulla valoisampaa aikaisemmin joka päivä. Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa lähestymässä sitä lopputalvea. Värit ulkona ovat olleet viimeiset pari kuukautta mustaa, valkoista ja harmaata. Värien puutostauti on todellinen asia.

Niin, olen edelleen elossa. Mukavastikin vaihteeksi, kuten mainitsinkin aikaisemmin. Ja mukavuus on tylsä kirjoittamisen aihe, joten toteutan nyt Psykiatrisen hoitola Haa-Haan ylilääkärin minulle antaman kirjoitustehtävän. Ja koska jatkuva valittaminen käy mielenterveyden päälle.

"Entäs jos kaikki olisikin hyvin?"

Herään aamupäivästä hyvin nukutun yön jälkeen. Teen aamuaskareet, aamupalat ja päivän tehtävälistan. Kirjoitan kaksi sivua ajatusvirtaa. Käyn ulkona vetämässä noin puolen tunnin kävelylenkin.

Palattuani kotiin istun kirjoituspöydälle. Kirjoitan ajatuksia, luonnostelmia ja vapaata tekstiä kaksi-kolme tuntia. Pidän puolentoista tunnin mittaisen ruoka ja virkistystauon. Palaan kirjoittamiseen vielä kahdeksi tunniksi. Kello on nyt kuusi tai seitsemän illalla. Tähän aikaan illallinen. Mahdollista seurustelua ja vapaa-aikaa. Nukkumaanmeno vaihtelee kello yhdentoista ja kahden välillä.

Tällainen päiväjärjestys minulla tulee olemaan kun minusta tulee terve. Tämä järjestys on jo nyt mahdollista. Olen päättänyt pitää kiinni kirjoittamisesta. Ilman tätä minulla ei olisi ollut kahta minulle hyvin merkittävää suhdetta, puhumattakaan itsekehityksestä jota olen tästä saanut.

Kiitän blogini lukijoita, kommentoijia sekä sähköpostiini kirjoittajia että ovat antaneet minulle kaikkien ongelmieni keskellä pientä toivoa. Pyydän vielä anteeksi niiltä, joihin sähköposteihin en vastannut. Olen vaikea ihminen, enkä ole kovin hyvä ihmisten kanssa. Toivon ettette loukkaantuneet vastauksen puutteesta. Jos loukkaannuitte, niin pyydän anteeksiantoanne. En tiennyt mitä olisin teille voinut vastata.

Elämäni kuitenkin jatkuu. Kirjoitan siitä sitten joskus.

Bedeutet gar nichts

Missä minä olen ollut, on kommenteissa kysytty. Tässä vastaus: kotona. Jesarin ja Tuhon kanssa pari kertaa ryypätty. Uuden tyttöystävän kanssa sarjoja ja elokuvia katsottu. Varsin normaalia ja tyytyväistä elämistä, josta en tunne suurempaa mielenkiintoa kirjoittaa tänne.

Se että joskus jätän kirjoittamatta pariin kuukauteen tarkoittaa vain sitä, että minulla ei ole erityistä kirjoittamisen aihetta. Edelliset tekstit ovat psykiatrisella osastolla kirjoitettuja ajatusvirtoja, jotka ajattelin jakaa blogissani. Parasta tekstiä mitä olen mielestäni kirjoittanut vuosiin.

Osastolla saatiin kuitenkin mömmö cocktail kuntoon, kombolla ketipinor, valdoxan ja voxra. Ja näillä tulee oikein tasainen ja valkoinen olo. Sanaakaan en kirjoittanut sitten osastolta poistumisen jälkeen kuukausiin. Tyhjä, valkoinen ja tyytyväinen olotila ei nappaa minulla kirjoittamisen kanssa. Luova hulluus..miksi kliseet ovat totta?

 Mutta niin, nyt ryhdistäydyin ja otin pienet valvomishypomaniat ja kofeiinipärinät apuun kirjoittamiseen niin kerron teille viimeisimmät kuulumiseni:

Ihan jees. Vois olla huonomminkin.

Suomen politiikka vituttaa kaikilla osa-alueilla.

Tulevaisuutta en halua ajatella, siellä kun odottaa ilmastonmuutos ja muut möröt. Kuten opiskelujen suunnittelu.

Tunnen syyllisyyttä parista asiasta jota en voi jakaa tässä. Toivottavasti asiat ovat ottaneet paremman suunnan eräillä ihmisillä, ja pyydän anteeksi hiljaisuuttani.

Eläköön päivitysten arvaamattomuus, kryptisyys, ja olen muuten edelleen sitä mieltä että Keskusta delenda est.