Epätoivo ja itsetuho

Mikään ei ole pelottavampaa kuin täydellinen yksinäisyys. Eristäytyminen kaikesta on johtanut minut tähän paradoksaaliseen tilaan, jossa yksinolo on minulle sekä miellyttävää, mutta lopulta vain pakenemista kaikesta. Ja nyt olen yksin. Ei Jesaria, ei...en halua puhua siitä.

Ongelmiini on olemassa varmasti ratkaisu, mutta näen vain itsetuhon vapauttavana. Häpeän liekit tuntuvat nuolleen minun olemukseni täysin tunnistamattomaksi: olen varjoni varjo. Sanat eivät tule suustani, haluni ovat alkeellisia ja tahtoni saavuuttaa mitään on olematon. Apatia ja mielikuvituksettomuus ovat saaneet minäni surkastumaan, mieleni on vain oikku.

Mitä minulle siis tapahtui? Pari kuukautta sitten...maaliskuussa...en löydä sanoja, jotain hienoa tapahtui, sitten aurinko pimentyi. Tunsin vain surua ja epävarmuutta siinä missä oli ennen jonkinlainen käsitys minuudesta. Hauskuus, vitsit ja puhe haihtuivat lumen mukana. Kuin olisin sulanut kevät auringossa taivaalle, valunut loskan seassa viemäreihin.

"Itsemurha ei ole ratkaisu, pelkurin keino, läheiset surevat..."

Yksilö ei ole olemassa muita varten. Vain itseään, ja läheiset tuntuvat olevan vain vaivaannuttava sivuseikka itsetuhossani.

Olen tehnyt sitä jo monta vuotta.


Huomenna taas uusi terapeutti.  Haluanko edes parantua?

Mitä on masennus?

Täydellinen haluttomuus. Kielen ja mielen surkastuminen. Ajatusten kapeus. Kalpeus. Pohjaton laiskuus.

Osastolle meno juhannuksen jälkeen (jäljiltä). Vieraantuneisuus sairaalassa. Halusin tutustua, mutta olin itse kiinni. Haluan edelleen tutustua, mutta olen edelleen varsin kiinni. Kaksi viikkoa selällä maaten.

Juhlat. Muisti pätkii, outoutta. Makaan sängyllä ja teen päivityksen blogilleni.

Elossako? Sieluni on jäljessä. En ole paikalla.