Tajuan monia asioita elämästäni, ihmisistä jotka ovat olleet läheisiä, ihmisistä jotka ovat esiintyneet ja poistuneet. Näen kaiken läpi kuin kylmä, rationalisoitunut vanki. Teen sitä, koska tajuan tekeväni sitä. Teen sitä, jos en tajua tekeväni sitä. Itseääntoteuttava ennustus.
Se on maailmanuskomus, se on kokonainen muistojen kirkko pyhille asioille, joiden päältä käveltiin. Se on vaistojen ja ruumiillisten aistien kirjasto, jotka huutavat selviytymistä ja vaaran havainnointia. Tajuan tämän, ja näen miten vaikeaa on purkaa viritettyjä mielensisäisiä haulikkoja, raivoa jota on tuntenut joskus kauan sitten.
Purkamatonta vihaa kaikkea väärää kohtaan, mikä on kauan sitten haudattu syvälle kirkkomaan multiin. Unohdetut nimet, nimet joita ei halua edes muistaa, ja sitten kaikki valokuvat mitkä ovat mieleen tallentuneet. Hyviä ja pahoja henkiä menneisyydestä. Hymähdän kliseelle.
Mutta se on totta, ja ilkun siitä itselleni minkä välillä kerkeän. Miksi minulla ei ole terästä selässä? Koska potkin itseni kuitenkin hajalle.
Joskus syntyy pari lausetta muistivihkoihini, useimmiten ei. Sitä kaikkea ei halua koskettaa usein, koska kipu on välillä musertavaa. Kirkkaus sattuu silmiin, niin on hyvä nukkua pitkiä aikoja. Miten hyvältä omat kipusalvat tuntuvat, kun keksii mitä tekisi taas yksin. Selviytymistä, se on loistavaa kun tajuaa miten vähän ihmisiä tarvitseekaan nykyisin hauskanpitoon.
Kylmää lohtua, se maistuu joskus parhaalle kun muuta ei ole. Mietin mitä tekisin jos kaikki muut olisivat kuolleet, mietin miltä oma kuolemani tuntuisi muille. Joskus hymähdän arvatessani jonkun tunteen, joskus tiedän miten ihminen itkisi.
Mutta voihan sitä seinien läpi murtautuakin joskus, mikäs siinä. Pyyhkiä arkuus ja jutella avoimesti kaikesta ihmisten keskellä. Taisin viime viikolla järkyttääkin erästä juhlahahmoa, ehkä hieman tarkoituksella.
Tarina osastolta
Olin ollut osastolla jonkun nelisen viikkoa, aikani täyttäen päiväkirjan täyttämisellä ja metsissä kävelyllä. Luonto ja liikunta toimivat hyvin yhdessä, myös osaston liikuntasalissa tuli käytyä säännöllisesti. Säännöllinen elämäntapa tekivät asioista helpommin käsiteltäviä, joten purin tunteita itsekseni siellä.
Silmäni olivat valitettavasti liian auki, sillä osastollahan pyörii joskus hyvinkin ongelmaisia ihmisiä, omien henk.koht. demonien kanssa painivia mielenterveyden ammattilaisia ja amatöörejä. Osastolla oma hoitaja vaihtui parin viikon välein, taisin koko aikana saada neljä eri hoitajaa joille juttelin kaikenlaista. Joskus hyvinkin turhaan, sillä systeemi kusi hoitajapulan alla. Lääkäriä näkikin kahden viikon välein.
Mutta mieleenpainuvin tapahtuma koko puolentoista kuukautta kestäneen hoitoajaltani, oli eräs moniongelmaisin tapaus minkä olen omilla silmilläni nähnyt. Hyvin suurikokoinen [olkoon hän N], oman painonsa alla kamppaileva ihminen, joka ei pystynyt nousemaan pyörätuolistaan mikä ilmeisesti vaati erikoissuunnittelua pyörätuolin osalta, paino-ongelmastaan kärsivälle ihmiselle.
Polvet olivat kuluneet loppuun, lonkat eivät kestäneet, voimakasta selkäkipua, 20 eri lääkettä. Kalpenin ajatuksesta miltä moinen elämä saattaisi tuntua, ja tunsinkin äärimmäistä inhoa ajatusta kohtaan joka tuntui omalta henkilökohtaiselta painajaiseltani. Ei pystyisi liikkumaan itse, ei tekemään pitkiä kävelyjä luontoon, saati sitten missään kuntosalilla nostella mitään painoja, kun päällä on 200 ylimääräistä kiloa.
Yöllä ennen nukkumaan menoa kävelin yksin tyhjällä osaston käytävällä, vessa-asioiden hoitaminen lähinnä mielessä. Kunnes kävelin N:n huoneen ohi.
"Hoitaja...HOITAJA...MINÄ EN JAKSA! EN JAKSA!" kuului tuskainen ääni oven läpi. En tiedä mitä siellä tapahtui, mutta epäilen kyseessä olleen pyörätuolilta itseliikkuminen pois. Tunsin lievää oksetusta mielikuvalle, olenhan oikeasti aivan saatanan herkkä ihminen, ja yritin tukkia äänen mielestäni. En tiedä mitä yökkö teki, en nähnyt ketään oleskeluhuoneessa tai muuallakaan. Hoidin asiani ja menin sänkyyni, jossa Tenox teki tehtävänsä ja sai minut sammumaan sänkyyni.
Aamulla N rullaili taas muiden mukana keittiöön syömään rauhassa. Taisi selviytyä yöstään.
Viikkoa tai puoltatoista myöhemmin poistuin osastolta vapaaehtoisesti. Tunsin ympäristön tekevän minulle enemmän haittaa, kuin omaehtoinen oleskelu yksiössä. Ehkä olin väärässä, ehkä oikeassa.
Kuka tietää.
Mutta joskus mietin olisiko minun pitänyt etsiä hoitaja N:lle, olisiko minun pitänyt kantaa vastuuni ihmisenä, ja hankkia apua hänelle. Miltä minusta olisi tuntunut huutaa apua heikkouteni alla? Olinko pelkuri?
Ehkä. Kuka tietää.
