"There are some who have no voices
Or none that will ever speak
Because of the things they know about this world
And the things they feel about this world
Because the thoughts that fill a brain
That is a damaged brain
Because the pain that fills a body
That is a damaged body
Exists in other worlds
Countless other worlds
Each of which stands alone in an infinite empty blackness
For which no words are being conceived
And where no voices are able to speak
When a brain is filled only with damaged thoughts
When a damaged body is filled only with pain
And stands alone in a world surrounded by infinite empty blackness
And exists in a world for which there is no special plan"
Thomas Ligotti (& Current 93) – I Have a Special Plan for This World
Kun ihminen katsoo itseään, kuva on aina puutteellinen ja värittynyt mielialan mukaan. Tämän pitäisi olla ilmiselvää.
Haluan olla yksin. En halua olla yksin yksin. Mitä tämä tarkoittaa? Haluan ihmisiä, mutten kuitenkaan. Ihmissuhteet ovat hyviä ajatustasolla, kaukaisia tällä hetkellä, mutta todellisuus on monien noppien pyörimistä, pari tippuu pöydältä. Sitä ei voi hallita, ja kaikki hallinta yritykset ovat turhia ja vähän aikaansaavia. Enemmän saa irti kun ei yritä hallita, vaan nauttii kaikesta kaaoksesta. Osa kaikesta on hyvää. Osa on pahaa. Plaah, platitudes.
Mitä vain teenkin, olen väärässä omassa mielessäni. Tätä kutsutaan ajatusvääristymäksi, mielenterveyden ja mielialan häiriöitä. Mitä tahansa diagnoosini tarkoittavatkaan, mitä tahansa estynyt persoonallisuus merkitsee. Toteutumattomia fantasioita, kitukasvuinen persoona, reaktioiden välitön sisäänpäin kääntyminen. Mitä tahansa nämäkin lauseet merkitsevät.
Lyön itseäni, koska haluan kivun siirtyvän. Lyön itseäni, koska lyön itseäni. Kipu, josta olen aikaisemminkin puhunut, on nyt vahvempi kuin ikinä. Se estää, se hallitsee, se häpäisee minua. Ahdistus. Se on kipua.
Vuosia sitten halusin oman yksiön. Saisin olla rauhassa, tehdä mitä huvittaa ja kukaan ei sano minulle miten eletään. Sain mitä halusin. Saisin olla varovainen mitä haluan. Nyt en halua enää mitään, tai ainakin niin tämä jatkuva kaiken arvottomaksi mittaava vääristymä, ristiriita sisälläni huutaa, sitoo elämän kahleisiin, hallitsee kaikkea mitä teen.
Mitä minä haluan? Mitä minä haluaisin? Mikä on minun paikkani? Miksi minä haluaisin? Kuinka minä voisin haluta?
Kirjoittaa. Se on hyvä. Sanat ovat jossain, mutta ne tulevat kun tulevat. Kirjoitan kunnes kaadun tai kaadan itseni. Poistan tämän blogin, jos vedän lopullisen johtopäätöksen. Ei tarvitse teidän arvailla minne minä olen hävinnyt.
Siinä on yksi, mutta se ei tee elämää. Se on osa, mutta vielä puuttuu toiset.
Haluan parantua. Haluan että näen elämääni ilman tätä...mikä tahansa nyt minua sitten vaivaakin.
Elämän täytyy perustua toivoon. Vaikka se olisikin väärä, sillä ei ole merkitystä, vaan ainoastaan mitä minä teen, sillä on minulle merkitys. Ei tämä paikalleen jämähtäminen, ihmisten pelko, diagnoosit. Ne ovat vain kohtia missä voin kasvaa vielä.
Tämä kaikki on outoa. Yksin vieraalla maalla, vieraammaksi olen kasvanut. Sitä ei voi diagnosoida, tai parantaa. Mutta se on vain kokemus, yksi muiden joukossa. Muut nauttivat mistä nauttivat. Minä nautin yksinolosta, minä nautin. Ja se on se mikä vei minut mukanaan. Puolustusmekanismi, miellyttävä vankila.
Kunpa saisin otteen jostakin, ja loppuisi tämä ikuinen yksinäisyyteen tippuminen.
Kuolemakin on lopulta vain sinetti yksinäisen elämän päällä.
sunnuntai 31. elokuuta 2014
torstai 28. elokuuta 2014
Katumustyö – muistiinpanoja ja merkintöjä
Kuolemaa ei tarvitse etsiä, se odottaa.
Maailman lyhyin tarina: Minä olin.
Miten monta kertaa olen aloittanut, unohtanut, jättänyt kesken, jäätynyt, vääntynyt, peittynyt, hämmentynyt, en osaa enää kieltänikään, menen ulos ja poltan tupakan, toisen ja puhallan taivaan pimeäksi, sylkäisen sieluni maahan, kuljen takaisin, siis edes takaisin.
Toistuu kaikki taas tunnin päästä, ja sitä seuraavan, kunnes huominen on sama kuin eilinen ja viime kuukausi. Unohda. Sama kuin viime vuosi.
Tein taas syntiä, vähättelen ja peitän tuskaani. Olen, en ole, tai siis haluaisin olla, mutkun, sitten, enhän, joo, jooko, ei. Tein itseni erittäin selväksi, hulluksi.
Mitä sitten? Miksi olla, kun voi olla (?!) olemattakin. Olemattomuus ei tarvitse verbiä, tuskin edes adjektiivia. Mitä sitten?
Jos jatkan oleskeluani täällä, en tiedä mitä tästä hyötyisin. Tee mitä haluat, halu on elämä. Yhtä hyvin voisin olla...mitä?
Olen luonteeltani siis pelkuri. Olen pettänyt itseni, sisäisen kuvani siitä.
Joka on nyt aukko, haava, syvyys.
Analysoi toimintaasi. Analysoi. Analysoi. Analysoi, anaalisoi, anaalisaattori, anturavittu, kyö syö myö, teeee On SYNKÄT pilvet, muttei SADETTA,
On KYLMÄ, muttei LUNTA.
Pimeä, muttei unta.
[...]
Ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa, seuraa, turvaa...kamppailua, sydämen jyskettä, verta, jänteitä; voiton itseään isommasta.
Kerron sinulle: Elämä on painava. Se painaa enemmän kuin jaksan kantaa. Menestys, kunnianhimo...yksinäisyys, sulkeutuminen tappaa yhtä tehokkaasti kuin aikamme suositut hitaat myrkyt.
Nyt kulkee yksin vailla ominaisuuksia, vailla omaa identiteettiä, menneisyys synkkää historiaa, ei suuntaa, ei siedä nykyisyyttä. Mikä se on. Ihminen, puutteellinen, "entinen eläin." Uskoo parempaan, uskooko? Kyllä kai, mutta sen peittää neurooseihin hukkunut minä, ego. Miksi, miksi aina kysyy. Tuskaa, halua, sanoja ilman suuta. Jossain täällä on toivoa.
Onko?
Maailman lyhyin tarina: Minä olin.
Miten monta kertaa olen aloittanut, unohtanut, jättänyt kesken, jäätynyt, vääntynyt, peittynyt, hämmentynyt, en osaa enää kieltänikään, menen ulos ja poltan tupakan, toisen ja puhallan taivaan pimeäksi, sylkäisen sieluni maahan, kuljen takaisin, siis edes takaisin.
Toistuu kaikki taas tunnin päästä, ja sitä seuraavan, kunnes huominen on sama kuin eilinen ja viime kuukausi. Unohda. Sama kuin viime vuosi.
Tein taas syntiä, vähättelen ja peitän tuskaani. Olen, en ole, tai siis haluaisin olla, mutkun, sitten, enhän, joo, jooko, ei. Tein itseni erittäin selväksi, hulluksi.
Mitä sitten? Miksi olla, kun voi olla (?!) olemattakin. Olemattomuus ei tarvitse verbiä, tuskin edes adjektiivia. Mitä sitten?
Jos jatkan oleskeluani täällä, en tiedä mitä tästä hyötyisin. Tee mitä haluat, halu on elämä. Yhtä hyvin voisin olla...mitä?
Olen luonteeltani siis pelkuri. Olen pettänyt itseni, sisäisen kuvani siitä.
Joka on nyt aukko, haava, syvyys.
Analysoi toimintaasi. Analysoi. Analysoi. Analysoi, anaalisoi, anaalisaattori, anturavittu, kyö syö myö, teeee On SYNKÄT pilvet, muttei SADETTA,
On KYLMÄ, muttei LUNTA.
Pimeä, muttei unta.
[...]
Ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa, seuraa, turvaa...kamppailua, sydämen jyskettä, verta, jänteitä; voiton itseään isommasta.
Kerron sinulle: Elämä on painava. Se painaa enemmän kuin jaksan kantaa. Menestys, kunnianhimo...yksinäisyys, sulkeutuminen tappaa yhtä tehokkaasti kuin aikamme suositut hitaat myrkyt.
Nyt kulkee yksin vailla ominaisuuksia, vailla omaa identiteettiä, menneisyys synkkää historiaa, ei suuntaa, ei siedä nykyisyyttä. Mikä se on. Ihminen, puutteellinen, "entinen eläin." Uskoo parempaan, uskooko? Kyllä kai, mutta sen peittää neurooseihin hukkunut minä, ego. Miksi, miksi aina kysyy. Tuskaa, halua, sanoja ilman suuta. Jossain täällä on toivoa.
Onko?
lauantai 23. elokuuta 2014
Rikki mennyt ihminen
En nyt kykene vastaamaan mitään kommenteihin, pääni yrittää saada selvää itsestäänkin, vähin tuloksin.
En halua elää vanhaksi. En halua kokea, mitä vuosikymmenten aikana kerääntynyt yksinäisyys ja masennus tekevät mielelle ja keholle. En halua nähdä edes normaalia vanhentumista. Ihmisen ei ole tarkoitettu elää yli 60-vuotiaaksi, minkä monet sairaudet todistavat. Keho hajoaa, joillakin ei, joillakin nopeammin.
Kerronpa teille nyt harvinaisesti tällä hetkellä menevästä parisuhteestani. Tapasin kyseisen kauniin ihmisen maaliskuussa. Olin silloin vielä vakaassa lääkityksessä, joka toimi, ja kykenin toimimaan sosiaalisena eläimenä mikä ihminen on. Kaikki oli alussa hyvin, loistavasti itseasiassa.
Sitten lopetin lääkityksen rahanpuutteen vuoksi. Valdoxan maksaa 80 euroa loota, johon minulla ei sillä hetkellä ollut varaa. Joten, hei, minäpä lopetan sen kokonaan. Vitun älykäs liike.
Mieli mustui, paloi, ja sain tavata hänen ystäviään ja läheisiään sisäisen kriitikon ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Eihän siitä mitään tullut, annoin itsestäni todella sulkeutuneen ja kyvyttömän ihmisen vaikutelman. Leuat olivat juurtuneet kiinni toisiinsa. Sanat sain vääntää ulos. Tuntui kuin kaikki maailman elämisen tuomarit ja sosiaaliset nerot tuomitsivat jokaisen eleeni. Masennuskaappi on paska paikka.
Sosiaaliset epäonnistumiset vahvistivat sisäistä narratiivia epäonnistuneesta itsestä, epäonnistunut persoona. Luuseri. Elämätön tylsimys. Pelkuri. Lisää taakkaa täynnä olevaan päähän. Kriitikko huudattaa levyjään kellonympäri.
Sitten kaunein ihminen lähti matkalle. Hän oli suunnitellut sitä ystäviensä kanssa pitkään, säästänyt ja ahkeroinut sen eteen. Olin onnellinen että hän pääsi lähtemään matkalle, mutta samalla tiesin että yksinäisyys tulee tekemään temppuja minulle pitkän ajan kuluessa. Kaksi kuukautta reissussa.
Lääkäri kirjoitti minut osastolle rutiinikäynnin jälkeen. Siellä sitten olin muiden järkkyneiden mielten kanssa hiljaa kaksi viikkoa. Näin millaisesta pulasta on kyse psykiatrisilla osastoilla.
Hoitajia oli vähän. Joskus en nähnyt omahoitajaani päiviin. Päivittäiset ryhmät, joissa tehdään vaikka rentoutusharjoituksia, tuntuvat sairaalta pilalta. Muut hoidokit olivat puolikatatonisissa tiloissa, muita sosiaalisesti häiriintyneitä, tai muita todella sääliä herättäviä tapauksia. Yhdellä aikuisella niskapartaisella miehellä oli Karvinen-paita päällä viikosta toiseen. Eräs vanhus ei liikkunut tuolista TV:n äärellä muuten kuin syömään ja nukkumaan.
Lähdin pois, ei järkeä olla paikassa missä päivästä toiseen mietit miksi olet siellä.
Sitten heinäkuu. Ei muistikuvia. Olin kai yksin. Tilani ei parantunut.
Takaisin osastolle elokuussa, nyt itsemurhariskin takia. En tiedä edelleenkään mitä hyödyn siitä, mutta aloin käymään osastolla salilla. Jos ei muuta, niin liikuntaa. Miksi ei.
Sain tänä aamuna viestin että kaunein ihminen lähtee taas syys-lokakuussa yksin matkalle. Hän haluaa kokeilla itseään. Haluan olla onnellinen hänen puolestaan, haluan että hän on onnellinen. Mutta en näe miten hän voi olla onnellinen minun kanssa, en näe miten kukaan voisi olla onnellinen minun kanssa.
Minä koin että hän torjui minut yksin lähtiessään. Tuntui siltä ettei edes hän halua olla kanssani. Minä en kelpaa edes omalle tyttöystävälleni! Minä olen epäonnistunut! Hän ei halua minua enää! Hän ei rakasta minua! En merkitse mitään hänelle! Itseinho ja pelkomoodi täysillä päälle.
Sitten helvetinmoinen syytöskierre, mitä kadun nyt, että miten hän voi jättää minut taas yksin. Minun yksinäisyyteni nielaisee kaiken, se on pohjaton kuilu jonne olen tippunut. Nyt se tuhoaa parisuhteenikin.
Liian raskasta, liian tuttua hänelle. Olen riippakivi sairaana.
Nyt kun katson ajatteluani siinä hetkessä, näen vain oireita.
Hypersensitivity to rejection or criticism.
Feelings of inadequacy.
Self-loathing.
Mistrust of others.
Olen sairas ihminen. En halua tätä elämää. Olen rikki ja rahaton.
Kunpa joku tappaisi minut.
En halua elää vanhaksi. En halua kokea, mitä vuosikymmenten aikana kerääntynyt yksinäisyys ja masennus tekevät mielelle ja keholle. En halua nähdä edes normaalia vanhentumista. Ihmisen ei ole tarkoitettu elää yli 60-vuotiaaksi, minkä monet sairaudet todistavat. Keho hajoaa, joillakin ei, joillakin nopeammin.
Kerronpa teille nyt harvinaisesti tällä hetkellä menevästä parisuhteestani. Tapasin kyseisen kauniin ihmisen maaliskuussa. Olin silloin vielä vakaassa lääkityksessä, joka toimi, ja kykenin toimimaan sosiaalisena eläimenä mikä ihminen on. Kaikki oli alussa hyvin, loistavasti itseasiassa.
Sitten lopetin lääkityksen rahanpuutteen vuoksi. Valdoxan maksaa 80 euroa loota, johon minulla ei sillä hetkellä ollut varaa. Joten, hei, minäpä lopetan sen kokonaan. Vitun älykäs liike.
Mieli mustui, paloi, ja sain tavata hänen ystäviään ja läheisiään sisäisen kriitikon ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Eihän siitä mitään tullut, annoin itsestäni todella sulkeutuneen ja kyvyttömän ihmisen vaikutelman. Leuat olivat juurtuneet kiinni toisiinsa. Sanat sain vääntää ulos. Tuntui kuin kaikki maailman elämisen tuomarit ja sosiaaliset nerot tuomitsivat jokaisen eleeni. Masennuskaappi on paska paikka.
Sosiaaliset epäonnistumiset vahvistivat sisäistä narratiivia epäonnistuneesta itsestä, epäonnistunut persoona. Luuseri. Elämätön tylsimys. Pelkuri. Lisää taakkaa täynnä olevaan päähän. Kriitikko huudattaa levyjään kellonympäri.
Sitten kaunein ihminen lähti matkalle. Hän oli suunnitellut sitä ystäviensä kanssa pitkään, säästänyt ja ahkeroinut sen eteen. Olin onnellinen että hän pääsi lähtemään matkalle, mutta samalla tiesin että yksinäisyys tulee tekemään temppuja minulle pitkän ajan kuluessa. Kaksi kuukautta reissussa.
Lääkäri kirjoitti minut osastolle rutiinikäynnin jälkeen. Siellä sitten olin muiden järkkyneiden mielten kanssa hiljaa kaksi viikkoa. Näin millaisesta pulasta on kyse psykiatrisilla osastoilla.
Hoitajia oli vähän. Joskus en nähnyt omahoitajaani päiviin. Päivittäiset ryhmät, joissa tehdään vaikka rentoutusharjoituksia, tuntuvat sairaalta pilalta. Muut hoidokit olivat puolikatatonisissa tiloissa, muita sosiaalisesti häiriintyneitä, tai muita todella sääliä herättäviä tapauksia. Yhdellä aikuisella niskapartaisella miehellä oli Karvinen-paita päällä viikosta toiseen. Eräs vanhus ei liikkunut tuolista TV:n äärellä muuten kuin syömään ja nukkumaan.
Lähdin pois, ei järkeä olla paikassa missä päivästä toiseen mietit miksi olet siellä.
Sitten heinäkuu. Ei muistikuvia. Olin kai yksin. Tilani ei parantunut.
Takaisin osastolle elokuussa, nyt itsemurhariskin takia. En tiedä edelleenkään mitä hyödyn siitä, mutta aloin käymään osastolla salilla. Jos ei muuta, niin liikuntaa. Miksi ei.
Sain tänä aamuna viestin että kaunein ihminen lähtee taas syys-lokakuussa yksin matkalle. Hän haluaa kokeilla itseään. Haluan olla onnellinen hänen puolestaan, haluan että hän on onnellinen. Mutta en näe miten hän voi olla onnellinen minun kanssa, en näe miten kukaan voisi olla onnellinen minun kanssa.
Minä koin että hän torjui minut yksin lähtiessään. Tuntui siltä ettei edes hän halua olla kanssani. Minä en kelpaa edes omalle tyttöystävälleni! Minä olen epäonnistunut! Hän ei halua minua enää! Hän ei rakasta minua! En merkitse mitään hänelle! Itseinho ja pelkomoodi täysillä päälle.
Sitten helvetinmoinen syytöskierre, mitä kadun nyt, että miten hän voi jättää minut taas yksin. Minun yksinäisyyteni nielaisee kaiken, se on pohjaton kuilu jonne olen tippunut. Nyt se tuhoaa parisuhteenikin.
Liian raskasta, liian tuttua hänelle. Olen riippakivi sairaana.
Nyt kun katson ajatteluani siinä hetkessä, näen vain oireita.
Hypersensitivity to rejection or criticism.
Feelings of inadequacy.
Self-loathing.
Mistrust of others.
Olen sairas ihminen. En halua tätä elämää. Olen rikki ja rahaton.
Kunpa joku tappaisi minut.
sunnuntai 17. elokuuta 2014
Rikki menneitä ajatuksia
Seuraavat väitteet ovat omia mielipiteitäni tai ajatuksia, ja osa pelkästään masennuksen/persoonallisuushäiriöni tuottamia ajatusvääristymiä, enkä suosittele niiden omaksumista kenellekään. En aio väitellä näiden väitteiden puolesta, sillä olenhan se herra ristiriita. Ja suolahan on tärkein mauste kaikessa.
Persoonallisuushäiriöt ovat rumimpia mielenterveyden ongelmia.
Identiteetin täydellinen tuhoutuminen on vapauttavin kokemus mitä voi joillekin ihmiselle suoda.
Olin liikaa yksin lapsena. Olen liikaa yksin "aikuisena." Liika yksinäisyys tekee tylsän ihmisen.
Itsemurha on täysin hyväksyttävää jos se on harkittu, eikä psykoottimaisen masennuksen vallassa tehty hätäratkaisu. Ihmisen elämä kuuluu hänelle itselleen.
Kaikki ihmiset eivät pärjää, tai tule pärjäämään tässä elämässä. Heitä pitäisi auttaa, mutta avun saanti on täysin sattumaa.
Elämä on vain sitä mitä ajattelet nyt.
Joskus ratkaisuja ei ole olemassa.
Ihmissuhteet ovat venäläistä rulettia, joka on sen arvoista. Ikävä kyllä peliin sisältyy häviäjiä. Jos sellaisiin haluaa uskoa.
Minä kuolin tänä vuonna, joskus huhtikuussa, mutta ruumiini on vielä elossa.
Ehkä palaan kuolleista, mutta siihen tarvitaan ihme. Jeesus voi rakastaa minua, mutta minä inhoan kirkkoja, ja siihen palavasti uskovia ihmisiä tietyllä tasolla. Dogmaattisessa uskonnossa ei ole minulle mitään viehättäviä ominaisuuksia.
Olen aiheuttanut täysin vältettäviä ja tarpeetonta surua tietyille ihmisille. Olen pahoillani ja myös täysin pettynyt itseeni.
Itseviha on väärin opittua motivaatiota.
Suurinosa olemassaolosta on lopulta vain sattumaa. Yksin äärettömässä pimeässä avaruudessa meidän planeettamme on, ja niin olemme mekin. Asteroidit ja ihmissuhderuletti ovat molemmat olennainen osa olemassaoloamme. Joskus se pamahtaa, ja pitää poimia muruset maasta.
Ja rakentaa alusta.
Miten onnekkaan epäonnekkaita me kaikki olemme.
Persoonallisuushäiriöt ovat rumimpia mielenterveyden ongelmia.
Identiteetin täydellinen tuhoutuminen on vapauttavin kokemus mitä voi joillekin ihmiselle suoda.
Olin liikaa yksin lapsena. Olen liikaa yksin "aikuisena." Liika yksinäisyys tekee tylsän ihmisen.
Itsemurha on täysin hyväksyttävää jos se on harkittu, eikä psykoottimaisen masennuksen vallassa tehty hätäratkaisu. Ihmisen elämä kuuluu hänelle itselleen.
Kaikki ihmiset eivät pärjää, tai tule pärjäämään tässä elämässä. Heitä pitäisi auttaa, mutta avun saanti on täysin sattumaa.
Elämä on vain sitä mitä ajattelet nyt.
Joskus ratkaisuja ei ole olemassa.
Ihmissuhteet ovat venäläistä rulettia, joka on sen arvoista. Ikävä kyllä peliin sisältyy häviäjiä. Jos sellaisiin haluaa uskoa.
Minä kuolin tänä vuonna, joskus huhtikuussa, mutta ruumiini on vielä elossa.
Ehkä palaan kuolleista, mutta siihen tarvitaan ihme. Jeesus voi rakastaa minua, mutta minä inhoan kirkkoja, ja siihen palavasti uskovia ihmisiä tietyllä tasolla. Dogmaattisessa uskonnossa ei ole minulle mitään viehättäviä ominaisuuksia.
Olen aiheuttanut täysin vältettäviä ja tarpeetonta surua tietyille ihmisille. Olen pahoillani ja myös täysin pettynyt itseeni.
Itseviha on väärin opittua motivaatiota.
Suurinosa olemassaolosta on lopulta vain sattumaa. Yksin äärettömässä pimeässä avaruudessa meidän planeettamme on, ja niin olemme mekin. Asteroidit ja ihmissuhderuletti ovat molemmat olennainen osa olemassaoloamme. Joskus se pamahtaa, ja pitää poimia muruset maasta.
Ja rakentaa alusta.
Miten onnekkaan epäonnekkaita me kaikki olemme.
lauantai 9. elokuuta 2014
Huolimaton tunnustus
Olin lukiossa se friikki jolle ei puhuttu.
Ainakin ne kaksi ensimmäistä vuotta niistä kuudesta jotka siellä vietin. Sitten olin kai jonkinlainen pelle. (Joo, tähän se kyyneleet klovnin maskin takana juttu.)
Sitten lukio loppui, sain YO-kirjoitukset läpi motivaation puutteesta ja masennuksesta huolimatta. Sain paperin jota voisi sanoa puoliksi avatuksi oveksi. Se veisi minut jonnekin jos haluaisin. Juutun vain kysymykseen miksi haluaisin.
Ihmissuhteeni ovat olleet olemassa, sitten lakanneet mielenkiinnon haihtuessa. Mitä hauskaa masentuneessa pellessä? Mitä näet taulussa jossa on vain mustan ja harmaan sävyjä?
Minulla ei ole tarinoita, ei juttuja joita jakaa. Yritän nyt vain saada itsestäni tämän...olemattoman olon ulos. Voimakas tunne tunteettomuudesta. Joku välittää, miksi?
Aina miksi.
Eksistentiaaliset kriisit ovat niin passé, mikset tee niin kuin kaikki muutkin: hukuta itsesi viinaan ja huumeisiin; häviä hedonistiseen masturbaatioon? Täytä tyhjyys kertakäyttöisillä ihmisillä, aamun kalpeudella peilissä, jatkuvalla kierteellä jonnekin vielä alemmas?
Mutta ei, sinun pitää vain kieriskellä itsesäälissä yksiössäsi, tehdä sama asia päivästä toiseen niin kuin olisit se sama kiusaamisen uhri ala-asteella. Kävelet edelleen yksin niillä kallioilla, katsoen kun muut lapset pelaavat jalkapalloa urheilukentällä. Olet oman elämäsi uhri, koska ajat jatkuvasti itsesi nurkkaan. Sitten kirjoitat jotakin päiväkirjaasi, elämästä jota et oikeastaan elä.
Muistat kaikki loukkaukset, unohdat kaikki ne kerrat kun joku on sanonut pitävänsä sinusta. Häpeä on sinulle niin voimakas kokemus, niin et oikeastaan muuta tunnekaan kun kertaat elämääsi. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat jotakin mitä vain sinä tunnet, vai mitä?
Suurin synti on olla tietämätön omista puutteista. Ja sinä olet tehnyt niistä itsellesi jonkinlaisen saastaisen alttarin josta teet merkintöjä. Siinä ei ole mitään viehättävää, saati puhuttavaa. Se että et halua tehdä kenellekään pahaa, ei tee sinusta hyvää ihmistä. Se että lyöt itseäsi, ei tee sinusta vahvempaa. Se että olet yksin, ei tee sinusta erikoista. Vaikka olisitkin erikoinen, se ei tekisi sinusta yhtään parempaa. Kaikki ovat sinulle yhtä arvottomia sinun tuhoutuvassa, tyhjentyvässä maailmassa.
Negatiivisuus, pessimismi ja kyynisyys ovat mielestäni rumimpia ominaisuuksia ihmisellä. Minulla on ne kaikki.
Ainakin ne kaksi ensimmäistä vuotta niistä kuudesta jotka siellä vietin. Sitten olin kai jonkinlainen pelle. (Joo, tähän se kyyneleet klovnin maskin takana juttu.)
Sitten lukio loppui, sain YO-kirjoitukset läpi motivaation puutteesta ja masennuksesta huolimatta. Sain paperin jota voisi sanoa puoliksi avatuksi oveksi. Se veisi minut jonnekin jos haluaisin. Juutun vain kysymykseen miksi haluaisin.
Ihmissuhteeni ovat olleet olemassa, sitten lakanneet mielenkiinnon haihtuessa. Mitä hauskaa masentuneessa pellessä? Mitä näet taulussa jossa on vain mustan ja harmaan sävyjä?
Minulla ei ole tarinoita, ei juttuja joita jakaa. Yritän nyt vain saada itsestäni tämän...olemattoman olon ulos. Voimakas tunne tunteettomuudesta. Joku välittää, miksi?
Aina miksi.
Eksistentiaaliset kriisit ovat niin passé, mikset tee niin kuin kaikki muutkin: hukuta itsesi viinaan ja huumeisiin; häviä hedonistiseen masturbaatioon? Täytä tyhjyys kertakäyttöisillä ihmisillä, aamun kalpeudella peilissä, jatkuvalla kierteellä jonnekin vielä alemmas?
Mutta ei, sinun pitää vain kieriskellä itsesäälissä yksiössäsi, tehdä sama asia päivästä toiseen niin kuin olisit se sama kiusaamisen uhri ala-asteella. Kävelet edelleen yksin niillä kallioilla, katsoen kun muut lapset pelaavat jalkapalloa urheilukentällä. Olet oman elämäsi uhri, koska ajat jatkuvasti itsesi nurkkaan. Sitten kirjoitat jotakin päiväkirjaasi, elämästä jota et oikeastaan elä.
Muistat kaikki loukkaukset, unohdat kaikki ne kerrat kun joku on sanonut pitävänsä sinusta. Häpeä on sinulle niin voimakas kokemus, niin et oikeastaan muuta tunnekaan kun kertaat elämääsi. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat jotakin mitä vain sinä tunnet, vai mitä?
Suurin synti on olla tietämätön omista puutteista. Ja sinä olet tehnyt niistä itsellesi jonkinlaisen saastaisen alttarin josta teet merkintöjä. Siinä ei ole mitään viehättävää, saati puhuttavaa. Se että et halua tehdä kenellekään pahaa, ei tee sinusta hyvää ihmistä. Se että lyöt itseäsi, ei tee sinusta vahvempaa. Se että olet yksin, ei tee sinusta erikoista. Vaikka olisitkin erikoinen, se ei tekisi sinusta yhtään parempaa. Kaikki ovat sinulle yhtä arvottomia sinun tuhoutuvassa, tyhjentyvässä maailmassa.
Negatiivisuus, pessimismi ja kyynisyys ovat mielestäni rumimpia ominaisuuksia ihmisellä. Minulla on ne kaikki.
perjantai 8. elokuuta 2014
Erakon lopputulos
Ensi viikon maanantaina taas osastolle. Olen päättänyt olla siellä niin pitkään kuin tarvitsee. En tiedä mitä muutakaan tekisin.
Sosiaalinen eristäytyminen, kyvyttömyys ja takertelu puhumisessa, elämän tuskaisuus ja ahdistus. Masennus. Ikäänkuin joku olisi maalannut persoonallisuuteni värittömäksi. Minussa ei ole huomattavaa, ei kerrottavaa. Hymyilen vaikka en tunne mitään. Tunne-elämän puutos. Olen häiriintynyt.
Jos joku kysyisi millainen minä olen, mistä pidän, mitä teen, jne. en osaisi vastata mihinkään. Minut on pyyhitty, läpivalaistu. Sisällä ei ole enää mitään kerrottavaa.
"Isolation is a self-defeating dream."
Carlos Salinas de Gortari
Sosiaalinen eristäytyminen, kyvyttömyys ja takertelu puhumisessa, elämän tuskaisuus ja ahdistus. Masennus. Ikäänkuin joku olisi maalannut persoonallisuuteni värittömäksi. Minussa ei ole huomattavaa, ei kerrottavaa. Hymyilen vaikka en tunne mitään. Tunne-elämän puutos. Olen häiriintynyt.
Jos joku kysyisi millainen minä olen, mistä pidän, mitä teen, jne. en osaisi vastata mihinkään. Minut on pyyhitty, läpivalaistu. Sisällä ei ole enää mitään kerrottavaa.
"Isolation is a self-defeating dream."
Carlos Salinas de Gortari
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)